29.1.2018

Suosittelun arvoinen paikka: Tampereen Muumimuseo











Oli omituinen olo eilen illalla. Innostunut ja malttamaton. Hyvin poikkeuksellinen sunnuntaioloksi. Yleensä koen pientä (tai suurta) etukäteisahdistusta vapaan vaihtuessa arkeen. Maanantait ei oo mun heikko kohta, mutta sunnuntaisin oon kiukkuinen ja stressaantunut.

Eilen en ollut. Sairasloma ei parantanut niskaa täysin, eikä korvakaan ihan kunnossa ole. Mutta henkisen akun se latasi todellakin täyteen! Ihan mahtava tunne se sellainen!

Viikonloppuna tehtiin lisäksi ilostuttava reissu isomummolaan ja ajettiin yöksi Tampereelle. Haluttiin ajella sunnuntaina valoisalla kotiin, mutta ehdittiin ennen kotiin lähtöä piipahtaa Muumimuseossa.


Isoveli protestoi, kun museofriikkinä olisi hinkunut Vapriikkiin tai joihinkin "kiinnostavampiin" teemamuseoihin. Heti näyttelyn ovien avauduttua hän kuitenkin näytti samalta kuin museoissa aina: silmät lautasina ja hymy korvissa. Puhetta ja ihmetystä pulppusi koko kiertelyn ajan. Keskimmäinen hypähteli ja kiljahteli ihastuksissaan ja oma museokäyttäytymiseni taisi olla jotain näiden kahden reaktion välistä. Aika hyvin sikäli, että en ole harmikseni yhtään museotyyppi. Mutta olen muumityyppi ja taidehöperö. Pienintä siskoa vuoroin pelotti ja vuoroin ihmetytti. Muumit kyllä kiinnostivat häntäkin, vaikkemme ihan päässeet yhteisymmärrykseen siitä, kuka hahmoista on Pikku Myy ja kuka Muumipeikko, vaikeammista hahmoista puhumattakaan. Hän on aina oikeassa, ja jos ei muuten, niin "iskä sanos".


Näyttelyssä oli paljon ihasteltavaa ja näyttely oli rakennettu kiehtovasti etenemään kirjojen tarinoiden mukaisesti. Oli katsottavaa, kuunneltavaa ja kosketeltavaa. Kuvata tosin ei saanut. Pienoismallit olivat uskomattomia ja pojan kanssa vähän pohdittiin, että voitaisiin alkaa isoina pienoismalliarkkitehdeiksi. Näyttelyssä oli hauskoja yllätysmomentteja, jotka saivat ujo-Miukun hypähtämään lähimmän aikuisen kaulaan ja Pikkiriikkisen puolestaan hakeutumaan yhä uudestaan ja uudestaan tiettyihin paikkoihin kikattelemaan.

Taianomainen, visuaalinen ja inspiroiva paikka. Näyttely muistutti itselleni, että aikuinenkin voi leikkiä. Askarrella, taiteilla, satuilla ja vieläpä vakavissaan omistautua tälle kaikelle. Ja hmm... Että tätä kaikkea voisi näköjään tehdä muussakin ammatissa, kuin opettajana. Vieläpä ehkä kivemmin.

Olin vaikuttunut. Siksi ostin paljon matkamuistokrääsää. Suosittelen.













26.1.2018

Mallikas Muumi ja tarrapalkintoja



Jatketaan vielä Miukusta. Muut lapset kun enää harvemmin sopivat blogiin.

Ja mennään suoraan pottajuttuihin. Miuku ei suostu niihin nimittäin. Vinkkejä?! Ei, vaikka sai pukilta kovasti toivomiaan pikkareita ja vaikka siskokin on yrittänyt ahkerasti opettaa niiden käyttöön. Niin ei. Potta tympii. Kerran, heti päivähoidon alussa, oli kyllä pissannut pottaan. Siitä saamansa positiivinen huomio järkytti kuitenkin hänet niin, että kieltäytyi pitkäksi aikaa kokonaan paitsi potasta, myös vaippaan asioinnista hoidossa. Liritteli vaippaan sitten hoitopäivän päätyttyä, matkalla autoon. Eli taito itsessään vaikuttaisi olevan aika hyvin kontrollissa. Mutta ei. Tässä ennen joulua se historiallisesti uskaltautui kakkaamaan hoidossa. Asiasta minulle kerrottaessa se nosti käden suun eteen ja tirskahti ujosti "Anteeks!" Ollaan yritetty olla kannustavia, mutta myös armollisia. Ehkä se sitten oppii kertaheitolla, kun itse niin päättää...?

Potassa on siis vasta yksi tarra. Oon niitä pissoista ja kakoista luvannut. Mutta tuo yksikin tuli lääkkeen ottamisesta. Miuku oli selvästi mieltänyt, että palkintotarrat liimataan pottaan.

Toki sikäli sopivaa, että lääkkeiden ottaminen menee hänellä samaan "ihan periaatteesta kieltäydyn" -kategoriaan, kuin pottailukin. Erityisesti öisin kipuun herätessä lääkkeen ottaminen on aivan mahdoton tehtävä. Viime yönä taas hampaat alkoivat vaivata, ja  edes muutaman tunnin unet taatakseni tein päätöksen lähteä taistoon. Tietenkin heti lääkeruiskun nähdessään Miuku työnsi nyrkit suuhun tulpaksi ja oksennuksen partaalla kirkui vartin. Siksi olinkin superylpeä meistä molemmista, kun keksin hakea Muumipeikon paikalle. Miuku oli jo illalla leikkinyt Muumin kanssa lääkäriä: "Noin, suu auki! Hyvä, Muumi, reippaasti." Kerroin Muumille, että nyt pitää ottaa lääke, ja voi kun sitä pelotti. Lopulta Muumi kuitenkin rohkaistui ja otti lääkkeen itse. Miukun itku levisi hymyksi ja otti kuin ottikin oman ruiskunsa ja truuttasi ihan ongelmitta suoraan suuhun. Varmuuden vuoksi kehuin heitä yhteisesti ja tarkkaan vastaanottoa kuulostellen (koska kuulitte juuri, kuinka pottakehujen kanssa kävi). Lääkityt lähtivät onnellisina takaisin nukkumaan ja minä tökin kehujen toivossa nukkuvaa miestä kuulemaan kekseliäisyydestäni. Tämä oli kaivattu taisteluvoitto meille kaikille.

Hmm, ehkäpä Muumi käykin tänään päästämässä pottaan esimerkkiliraukset?! Hyvää viikonloppua, heput!






25.1.2018

Pieni kurkistus Miukun maailmaan




Tässä on Miuku, 2 v 7 kk, laulamassa lempilauluaan "Praaam praam". Eli Crazy Frogia. Viihdyttävä näky.

Miuku on muutenkin hilpeä nyt, kun se on vihdoin alkanut höpistä enemmän. Vaikka kirjainvalikoima on ollut kasassa jo pitkään, menee sanat usein sekaisin. Torkkali tarkoittaa olkkaria ja rynttäsit synttäreitä. Riikulin keksin lopulta tarkoittavan liukuria. Tänään puhuttiin pitkään katakaskuista, eli takataskuista. Itse hän ei huomaa sanoissaan vikaa.

Ei ymmärrä myöskään eroa todellisen toden ja kokemansa toden välillä. Se on vähän söpöä. Hän vääntää mulle kirkkain silmin milloin mitäkin. Vaikka, että kengät on valkoiset, vaikka ovat ihan vitivioletit. Tai että hän saa nyt keksiä. Ja aina samalla keksityllä perusteella: "Iskä sanos!!" Vasta, kun isä vahvistaa värin violetiksi, hän tirskahtaa "Hups, anteeks" tai jotain muuta söpöä.

Eikä mitään hajua, mistä tuo turun murre tulee, jota hän aina sujuvasti imperfektissä käyttää. Turun tutut, kuka tunnustaa salaisen kielikoulun?



24.1.2018

Epämukavia lääkitsemistoimenpiteitä ja pieniä iloja saikulta





Vähän jo taipuu, kun varovasti yrittää! Katsokaa! Tänään sain itse laitettua korvatipat korvaan, eikä tarvinnut rimpuilla ja vikistä lattialla kyljellään muiden käsittelyssä. On muuten kamalaa se, kun se kylmä tippa plumpsahtaa korvakäytävään toisen laittamana. En ihmettele lasten toimenpidekammoja! Heti vaan, kun mahdollista, opettakaamme ne itse hoitamaan omat lääkkeen ottonsa ja varpaankynsien leikkaamiset!

No, 2,5-vuotias ei vielä osannut, vaikka yritin antaa siihen mahdollisuuden. Niinpä viime yönä tungin taas valitettavan puolivängällä ruiskulääkettä nieluun luullen lääkitseväni tulehtunutta korvaa. Selvältähän se näytti: Yöllä itki raivoissaan moneen kertaan ja aristi rajusti korvan ja niskan aluetta. Aamulla sairaanhoitaja kuitenkin totesi korvat terveiksi. Ja molemmat poskihampaat puhkeaviksi. Hups. Kas kun en tällä kokemuksella ollut taas osannut itse yhdistää oireita pisteestä pisteeseen. Kiukkua, yöitkuja, ruokahaluttomuutta. Ehkä jo sitä viimeviikkoista oksentelua, mitä tämä pienin on aina sitkeiden hammashommien aikaan tehnyt. Hups.

No, nyt vielä buranaa niskaan ja siitä äityneeseen päänsärkyyn, kahvikuppi käteen ja Netflixistä jotain kivaa. Taidan tänäänkin syödä papuja ja kaikenlaista muun perheen inhokkiruokaa. Ja oi, miten ihanaa onkaan ilostua pavuista ja muista pikkujutuista. Vai saako saikkulainen ilostella julkisesti?








22.1.2018

Hihhihhii, kun sattuu!




Viikonloppuna yltynyt niskakipu paisui tänään niin, että soitin itseni lääkäriin. Kaikenlaisten rankakipujen kanssa ikäni kärvistelleenä voisin sanoa, että nyt oli melko tiukat paikat. Kaikella lailla. Istuminen ja pään kannattelu tuntuivat mahdottomalta, saati että olisin pystynyt kääntämään päätäni! Huulet ja kieli puutuivat ja kipu vihloi kaulalla niin, etten välillä tohtinut hengittää. Semmoista. Voinette kuvitella olon tukalaksi.

Lääkäri tuikkasi niskaan kortisonipiikin ja käteen reseptipinkan ja fyssarilähetteen lisäksi loppuviikon saikkua. Kaiken kukkuraksi hän löysi siitä rätisevästä korvasta tulehduksen. Mua jotenkin vaan naurattaa! Välillä toki vähän itkettää. Nyt lääkittynä kuitenkin lähinnä naurattaa ja piristää.

Jotenkin oon niin hirveän onnellinen, että ennen henkistä katkeamista katkesin fyysisesti. On niin paljon helpompaa olla konkreettisesti kipeänä saikulla, kuin totaalisen uupumisen myöntäneenä.

Lääkäri määräsi mulle lepoa ja telkkarin katselua. Sopii. Auttanee siihen totaaliseen uupumukseenkin. Neulominen tosin kiellettiin, kääk!



18.1.2018

Pikkuvuokaruokaa



Mun joululaatikot tulevat perinteisesti kaupan hyllystä. Vasta tänä vuonna tajusin, että nehän voi silti lämmittää, tuunata ja tarjota näteissä vuoissa. Aikaisemmin olen viritellyt foliovuoille esim. huopapäällisiä jotka eivät tietenkään sitten sovi seuraavaana vuonna ostettuihin eri kokoisiin laatikoihin.

Siispä hankin pienet lasivuoat ajatuksella, että vaikkahan sitten vain jouluisin käyttäisin.

Vaan kävipä niin, että nykyään teenkin näihin söpöihin pieniin vuokiin sekä kermaperunat, että lihaperunalaatikot. Ilman muita muutoksia kokkausrutiineissa jaan neljään vuokaan saman ruokamäärän, jonka muuten laittaisin yhteen vuokaan. Ja se, mikä systeemin etu on verrattuna yhteen isoon vuokaan, on tämä:



Yli jäävä ruoka on valmiiksi pienessä astiassa ja sen voi vaikka pakastaa tuossa vuoassaan. Lisäksi voin varioida yhden vuoallisen omien mieltymysteni mukaan altistamatta toisia pavuille, herneille, kukkakaalille tai muulle vastenmieliselle. Jee, arjen pieniä oivalluksia, niin tyydyttävää!




16.1.2018

Vilukissailujuttuja







"Ihanaa, kun on kunnon talvi", sanovat ihmiset. Mukaan lukien 7-vuotias, jota on puraissut pahemmanlaatuinen rinnekärpänen. Perheemme isä on saanut siis kanssahinkujan, joka haikailee rantalomien sijaan Åreen ja Lappiin laskettelemaan. Ja varmaan kohta Alpeille ja Japaniin. Eilen valloittivat Joupiskan ja vaikka vähän laskettelua (ja talvea muutenkin) pelkään, niin hirveän ylpeä olen lapsistani, jotka rohkeasti ja taitavasti viilettävät rinteitä alas. Ja tietenkin myös miehestä, joka heille näitä elämyksiä silmin nähden onnellisena tarjoaa.

Mutta höh. Mun piti lähteä ensimmäisestä lauseesta ihan muuhun suuntaan, yritetään uudestaan:

"Ihanaa, kun on kunnon talvi", sanovat ihmiset. Tavallaan ymmärrän ja saatan epähuomiossa jopa kompata. Mutta kyllä tämä kylmyys silti on itselleni nautinnon sijaan paremminkin selviytymistaistelu. Kenellekään tuskin on jäänyt epäselväksi olematon kylmänsietokykyni ja huono ääreisverenkiertoni. Haluaisin aina korostaa kaikkia mahdollisia palelupiirteitäni erottuakseni "tavallisista palelijoista" vielä hiukan ääripäisempänä, mutta jospa jättäisin nyt tällä kertaa tähän. Valittamisen sijaan aion kertoa pari mainiota tarkenemisvinkkiä!

Talveni pelastus on ollut nämä höpsöt, pitkävartiset karvavuorisaappaat. Tänään töppöstelin näissä tunnin ulkovalvonnassa, enkä kymmenen asteen viimaisesta pakkasesta huolimatta palellut yhtään! Vaikka toki varustetta oli mielin määrin ihan päästä varpaisiin, niin väitän nyt, että kunhan jalkapohjat ovat lämpimät, ei hyty pääse ytimiin niin äkkiä.


Toinen pelastus on taskulämmittimet, jotka saa aktivoitua lämpimiksi napsauttamalla. Lämpö pysyy pussukoissa melkein tunnin ja keittämällä ne saa palautettua nestemäisiksi odottamaan seuraavaa käyttöä. Ihan supernäppäriä ulkoilun jälkeiseen paleluun, viileisiin yövarpaisiin ja lasten yöllisiä kasvukipuja pehmentämään. Olenpa näillä hautonut rintatulehdustakin pois. Nämä on tulleet koko perheen jokapäiväiseen käyttöön ja siksi määräkin on kasvanut viime talven kolmesta lämmittimestä moninkertaiseksi. Aikanaan käytetyt olivat toisessa Mariskoolissa ja käyttämättömät toisessa. Kipot on nyt jääneet vähän pieniksi... Ja käytetyt pitäisi näköjään taas keittää kuntoon.



Tämmöiset vinkkaukset täältä Vilukissan vinkkinurkasta tällä kertaa. Kyllä täällä tarkenee.




13.1.2018

Akkujen lataamisesta



Tämän hetken haasteista isoin on vapaa-ajanvietto-ongelma. Kuten sanoin, ei joululoma täyttänyt tarkoitustaan akkujen lataamisessa. Arki sujuu, kun illat pitää laiskoina. Siten työpäivän aikana tyhjentyneeseen akkuun ehtii latautua sellaiset 40 % virtaa, millä sitten jaksaa kivasti seuraavaan iltapäivään (päivästä riippuen hyvin tai välttävästi).

Ongelma tulee nyt, kun viikonloppuna haluaisi tehdä muutakin, kuin sohvastella. Energiaa on perjantai-iltapäivänä jäljellä semmoiset 10 % ja kovat odotukset tulevien päivien suhteen. Ja siitäpä sitten heti illan tullen lähdetään niillä virranrippeillä jonnekin, kuten eilen esimerkiksi uimaan. Akku loppui hyvin äkkiä. Matkalla jo, ja kohta uudelleen sen puoli tuntia itkevän ipanan kanssa, jota kaikin keinoin yritin tsempata ilostumaan. Kylmyys kiukutti itseäkin. Koen olevani allerginen palelulle ja tulin vihaiseksi vilusta.

Yön aikana sain ladattua energiaa ehkä siihen samaan kymppiin asti, mutta aamuinen keskustelu perheen kanssa päivän kulusta ja toiveista vähensi virtaa 3 %:iin. Nyt yritän purkaa oloa tänne siinä toivossa, ettei koko päivä menisi sohvailuksi ja murjottamiseksi. Kun keskityn tyhjäämään tänne ärsytyksen, latautuu tilalle edes himpusti jaksamista.

Oliksiko ehdotuksia sellaiseen viikonlopun virrankeruuseen, mikä viisihenkisellä perheellä lisäisi energiaa enemmän, kuin kuluttaisi sitä? Eli mahdollisimman vähän stressiä, sotkua, välineitä ja tarvikkeita, erityisvahtimista vaativaa hässäkkää, matkustamista ja valmistelua. Lapsilla jännitys ja kovat odotukset puhkeaa tyhmäilynä, mikä taas vie omia voimia, eli liian jännä tekeminenkään ei ole näillä voimavaroilla hyvä.

Korviin sattuu eilisten sukellusten jäljiltä. Koko viikon on myös töissä oikea korva rätissyt. Kun joudun korottamaan ääntä tai viheltämään pilliin, jää puoleksi tunniksi rätinä päälle. Oppilaatkin tietävät, että kun kantava ääni vaimenee, niin open korvassa taas rätisee. Silloin en pysty puhumaan. Kerran oon lääkärille maininnut, mutta ei ottanut kantaa muuten kuin testaamalla, että kuulo oli hyvä. Kuulin kaikki piippaukset. Myös ne, joita ei ollut olemassakaan.

Näillä mennään. Arki on tätä nykyä aika hyvää. Vapaa-aika pitäisi vielä toimimaan. (Kirjoittelun kuluessa saatiin vahvistus iltavierailijoille. Se on just hyvä tälle päivälle. Ja kuvituskuva otettu ihan vain tältä istumalta hetki ennen voimauttavan siivouspuhteen alkua. Siisti koti lataa akkuja nopeammin, kuin sotkuinen.)






12.1.2018

Pinnan alla, viileässä sylissä



Joissain elämänvaiheissa näen unia uimahalleista. Hypyistä syvään päähän ja kaikki äänet sulkevista ikuisuuden mittaisista autuaista sukellusmatkoista autioissa altaissa. Niissä unissa joskus loikkaan niin kevyesti hyppykorokkeelta, että lähdenkin leijailemaan hallin katon rajaan. Uiskentelen välillä ilmassa ja nautin kaiken helppoudesta.


Tänään käytiin perheen kanssa uimassa. Huoh. Kamalaa. Stressaavaa ja väsyttävää. Lopuksi piti kuitenkin päästä hyppäämään syvään päähän. En kehdannut mennä sille radalle, jolla unissani sukeltelen ja jolla oli unen oikea valaistus. Valitsin ihan vain tyhjimmän radan. Mutta siitä ja korvakivusta huolimatta oli puhdistavaa hetken verran katsoa maailmaa veden alta ja nauttia äänettomästä, viileästä sylistä.

Muilta osin reissu oli työläs. Huhhuh. Akkuni meni miinukselle jo automatkalla, saati allasosastolla. Ja tämän tosielämän kokemuksen lisäksi myös unissa on viime aikoina ollut niinkin positiivisia aiheita, kuin paskan oksentaminen. En tosin itse sitä tehnyt, vaan olin apuna jollekin (en omalle) lapsoselle, joka kärvisteli valtavan jännityksen tai huolen kourissa. Aina aiheesta puhuttaessa iski yökötys ja kauhu. Kannustin lopulta, että anna tulla vaan, ja sieltä sitten tuli pitkin mattoja ja lattioita. Ikävän näköistä settiä, ripulia ja isoja kuivia kokkareita. Siis oksentamalla. Yäk yäk. Ehdin myötähelpotuksesta (koska tiesin, että tämä auttaa sitä lasta) huolimatta miettiä, että tässäpä on kivasti mulla siivottavaa jälkikäteen.

Työhommia luulen miettiväni ja sitä, millaisena haluaisin työroolini nähdä. Vaikeissa tilanteissa tsemppaajana ja ikäviäkin asioita pelkäämättömänä. Toki omaankin tunnemaailmaan istuu jossain määrin ajatus epämukavien tunteiden ulospäästämisestä. Että se kuitenkin on tarpeen ja helpottaa. Jälkipyykistä huolimatta.

Äh, tätä tekstiä aloittaessa mietin vain viileää, raikasta, mynthonin väristä allasta, jonka ainoa liikahtelu syntyy mun pulahtaessa pinnan alle. Rauhallista unimaailmaa. Ja sitten jääkin suuhun paskakokkareiden maku ja tuntu. Hyvä minä. No, elämää.




10.1.2018

Tukka-aatoksia



Kaipaan vaihtelua. On kaikin puolin olo, että oon uuden, virkistävän vaiheen kynnyksellä. Siksikin kai uusi tukka houkuttelisi. Kesällä värjätty tumma punertava oli virhe, mutta opettavaista oli se, että löysin siitäkin lopulta hyvät puolensa ja sain uusia lempivärejä vaatekaappiin.

Nyt kaipaisin uutta (tai edelleen sitä vanhaa) väriä ja värinvaihdon lisäksi mietin otsatukkaa. Aikanaan tykkäsin siitä, mutta silloin saamieni silmälasien takia kasvatin sen pois. Nyt mietin, että olisiko otsuri liikaa rillien kanssa? Toisaalta mietin myös korvien alle pätkäisyä. Helpottaisi talvitakuissa ja 3 vuotta sitten oli niin onnellinen vastaavasta päätöksestä. Tai sitten ne sateenkaarikarkkihiukset, joista oon myös salaa haaveillut. Hmmm...

Ehdotuksia? Lähialueen ihmisiltä otan vastaan myös kampaajasuosituksia.


Tai sitten vedän jatkossakin vain (koppuraksi kuivahtaneen hamppu)ponnarin takaraivolta silmille tälleen hilpeästi ja virkistäydyn vaihtelulla ihan päivittäin. Höhö.



9.1.2018

Valoisa iltapäivä







Vartin yli yksi istuin kahvihuoneen pöydän ääressä ja kävin epäuskoisena läpi, että missä mun pitäisi olla. En keksinyt mitään unohtunutta oppituntia ja loppuviikonkin tunnit tuli mietittyä jo edellispäivänä. Edelleen häkeltyneenä ja lukujärjestyksen monennen kerran kerrattuani uskalsin puoli kahdelta lähteä kotiin. Kyllä, tämä päivä oli todellakin tässä!

Uudenvuodenlupaukseni siitä, että keskityn tasapainoisemmassa suhteessa kotiin ja töihin, toteutui tänään. Hain lapsen ja tein ruokia ja pyykinpesuhommia siihen kellonlyömään asti, jolla syksyn aikana usein vasta raahauduin kotiin. Ja kyllä se taitaa tuo auringonvalo olla, jonka voimin saan kotona ylipäätään mitään aikaiseksi. En voisi olla onnellisempi, että ollaan menossa kohti kevättä ja valoa. Sen, ja ihanan iltaruskon voimin kestän ajatuksen, että silti se pimeä tuli sieltä ja väsähdytti mut näinkin valoisan ja toimeliaan päivän päätteeksi kuin seinään.




8.1.2018

Tunteita pikselein






Sain "Year in pixels" -vinkin, ja jaan sen nyt teillekin, jollette ole siihen vielä törmänneet:

Ruudukko, jossa on päällekkäin kuukauden 28-31 päivää ja rinnakkain 12 kuukautta. Jokaista päivää kohden väritetään ruutu sopivalla värillä. Värikoodit selityksineen voi tietenkin itse kehitellä. Itse päädyin simppeliin hymynaamaskaalaan, jossa on 5 naamaa superilosta itkuparkuun ja yksi vaihtoehto kiukkupäivälle.


Näytin ruudukon lapsille, ja hekin innostuivat siitä. Erityisen iloisesti yllättynyt olin sen lapsen innostuksesta, jolla on viimeviikkoina ollut vähän vaikeuksia kertoa kuulumisistaan. Tämän ruudukon avulla on ollut helppo kysyä, että minkä värinen päivä oli ja miksi. Koska värittäminen ja värin valitseminen on kivaa, vaikka tunteista kertominen muuten ei olisikaan. Lisäksi on epäsuorasti osannut kertoa peloistaan aamuisilla avauksilla tyyliin "tänään taitaa tulla harmaa päivä", ja sitten voidaan lyhyesti pohtia, että miksi näin, ja voisiko sitä yrittää muuttaa vielä tässä vaiheessa. Eli tässäpä teille kasvatusalan ammattilaisille (eli äidit, isät ja muut) vinkiksi tunteiden käsittelyyn. Siis lasten(kin) tunteiden käsittelyyn, tarkoitin.

Ja täytyy sanoa, että alkaneen vuoden päivät on olleet aika raskaita. Toivon todella, että nämä ikävät tapahtumat voisivat olla niitä tarvittavia käännekohtia päin parempaa, eikä suinpäinsuistumista kaaokseen. Ajoittain tuntuu jälkimmäiseltä, mutta vielä toivon, että vain ylireagoin luulemalla tuollaista.

No, siitäkin huolimatta, että tähänkin päivään mahtui synkän koodivärin hetkiä riittämiin, taidan kuitenkin värittää oman ruutuni iloisen ja toiveikkaan hymynaaman värillä: olen kuitenkin tullut kuulluksi huolessani. Olen jotenkin jopa helpottunut. Olen tehnyt suunnitelmia ja sopimuksia, olen hiihdättänyt keskimmäistä, joka hihkui onnesta kahdenkeskisen ajan takia ja olen ostanut roppakaupalla Lidlistä kädenlämmittimiä. Eli ihan kivoja ja innostavia juttuja. Hyvä hyvä. Niillä posotetaan loppuviikkoon, jonka päivistä toivomme jopa vielä parempia, kuin tämä alkajaisensa oli.





3.1.2018

Levottoman pärinöitä ja lankakerhokuulumisia





Uudenvuodenpäivän jälkeen vihdoin luovuin haaveesta relata joululoman aikana. Keräsin lepounelmien rippeet, pakkasin ne muovilaatikkoon odottamaan kesälomaa ja tsemppasin itseni kohtaamaan alkavan lukuvuoden ilman, että tuli sittenkään tankattua tankkia täyteen loman aikana. Yritetään sitten viikonloppuisin edes hiukan latailla ja hiihtolomaan on enää muutama viikko. Jotenkin kevätlukukausi tuntuu tässä kohtaa visuaalistettuna leppoisalta alamäeltä kohti kesälomaa. Kummasti se tunne tosin muuttuu, mitä pidemmälle mennään, ja aikamoinen urakka on lopulta raahautua ne viimeiset metrit kesäkuun kulmilla. Mutta tästä se lähtee, ja muistikuvien mukaan aika vauhdilla taas.

Joululoma oli siis pettymys. Tänään oli kuitenkin hätäkutsulla eilen kokoon kyhätty lankakerho. Kaikki loman aikana patoutunut energia purkautui kolmessa tunnissa. Myös päivän aikana nautitulla kahvilitralla (kevyehköjä käynnistysvaikeuksia helpottamaan...) lienee myös osuutta övereihin iltapärinöihin.

Testattiin uudehko ruoka- ja kahvipaikka, josta itse tykkäsin kyllä kovasti tunnelmansa takia. Kävin totaalisilla ylikierroksilla tästä kaikesta ja käyttäydyin kaikin puolin levottomasti. Kotimatkalla koitin purkaa iltaa ja tajusin mm. vasta nyt hävetä mahdollisesti hyvinkin tungettelevaa täti-ihmistä itsessäni, joka urkki viattoman (ihanan) tarjoilijan elämää. Hih, omasta mielestäni oli kuitenkin hyvinkin hauska ilta, erityiskiitos meidän superille lankaväelle.

Mietin illan ja kotimatkan aikana monenlaisia asioita. Kuten sellaista, että uusien ihmisten kohtaaminen on kivaa. Pitäisi tehdä sitä useamminkin, ja muissa yhteyksissä, kuin työroolissa. Siinä roolissakin se on kivaa, mutta ei yhtä vapaalla tavalla. Toisaalta illan aikana käytyjen keskustelujen myötä tajusin olla myös kiitollinen siitä, että työskentelen kaupungissa, jossa mulla ei ole lapsuudesta asti muodostettuja mielikuvia ihmisistä, joiden kanssa nyt olen "asiaksasuhteessa". Ja ettei minuakaan arvioida sen perusteella, millainen olen ollut lapsena. Vaikkei kaapeissa mitään luurankoja olekaan. Ja sitten toisaalta sitä onkin aika iloinen myös siitä, että teininäkin on ollut vähän himmeli tyyppi. Ettei välttämättä oo sietämättömän noloa tulla muistetuksi sellaisena.

Huomasin myös sen, että innostuminen ja kiihtyminen saa mut palelemaan ytimiä myöten! Olen sen huomannut aikaisemminkin. Jännittävät ja tärkeät keskustelut tai suurien asioiden pohtiminen saa mut ihan konkreettisesti tärisemään. Outoa. Se on aika epämukavaakin.

Tulin juuri kotiin. Ylikierrokset ja syvähytinä jatkuvat edelleen. Täälläkin minä nyt rönsyilen kappalekaupalla, vaikka tarkoitus oli tulla päivittämään Lankakerhon kokoontumisaikoja. Alustavasti merkkaan kerhopäivät tästä kahden viikon välein keskiviikoille. Katsotaan sitten paikat ja kellonajat sinnempänä. Edelleen olette tervetulleita joukkoomme, te jotka osallistumista mietitte. Kovin olen kiitollinen kaikille, jotka olette koskaan mukana olleet! Kerhoilu isolla porukalla tai siskon kanssa kaksin on ollut tosi tosi (TOSI) tärkeä harrastus hankalien päivien ja viikkojen seassa.

Tänään en saanut käsitöiden osalta aikaiseksi mitään. Levottoman kerhoilijan lankarullat lojuivat pöydällä. Mutta ei se mitään, jonain päivänä sitten taas. Eilen sain kylläkin valmiiksi tämän superpehmoisen alpakkakaulahuivin (Dropsin Alpaca Boucle -lanka). Tämä tuntuu käteen pehmeältä kuin kiharainen lampaanturkki. Kaikki hypistelijät ovat ihastelleet tuntumaa ja pehmeyttä. Kuvan naama on tympeä ihan vain siksi, että kuva on otettu tänä aamuna ennen töihin lähtöä. Kello on löytänyt takaisin ranteeseen ja kännykkään on asetettu taas pari pirinää sinne kuuden ja seitsemän välille. Eli ei muuta, kuin kevättä kohti. Kerhokevättä, työkevättä ja elämän kevättä. Hiphip! (Huomenna lupaan juoda vähemmän kahvia...)