23.7.2017

Jatkoa eiliseen...




Jossain se Miukunkin eläinrakkauden raja menee. Nimittäin ötököissä. Mönkivä ötökkä on aina "riisi" ja lentävä ötökkä "hytty".

Tänä aamuna herättiin hätääntyneeseen itkuun. Huoneessa surrasi kovaääninen kärpänen. Käsimerkkien perusteella se oli laskeutunut kaulalle.

Koska optimaalista uniaikaa oli melkein 3 tuntia jäljellä, nappasin pois pyrkivän Miukun ja mukaan tarratun Koppotian omiksi kainaloisiksi. Kerrankos sitä nyt itsekin nukkuu keppihevonen kainalossaan.



22.7.2017

Yksisarvinen Koppotia



Ei ole epäilystäkään, että kuka lapsistamme tulee tulevaisuudessa vaatimaan itselleen lemmikin. Pienin rakastaa kaikenlaisia eläimiä. Ylistaron Wanhalla Markilla (täydet suositukseni muuten paikasta!) halusi silittää ja ruokkia kaikkia mahdollisia otuksia. Valtava jättisika, jota itse lähinnä pelkäsin, kirvoitti onnenhuokauksia siinä, missä söpöt puput, karvaiset kanat ja komeat polletkin.

Kotona leikit pyörivät pehmokoirien (kaara), keppihevosen (koppotia) ja muiden eläinlelujen ympärillä. Niitä hoidetaan, nukutetaan ja harjataan. Välillä "koppotia ikkee" ja sitä täytyy helliä ja välillä "kaara syä" ja sille työnnetään suuhun pierutyynyä tai muuta ruuaksi sopivaa ja hoetaan "SYÄ! SYÄ!"

Ihana Miuku!

Lapsemme saivat isomummiltaan synttärilahjoiksi lahjakortit, joilla sitten annoin heidän ostaa (liki) itse valitsemansa lelut isosta kaupasta. Miuku halusi välittömästi vaaleanpunaisen keppihevosen. Se kainalossaan hän jotenkuten jaksoi odottaa sen kaksi tuntia, minkä isommilla kesti omiensa valitsemisessa... Tähänastisissa yhteisleikeissä isosisko on tietenkin ollut oikeutettu ratsastamaan oikealla kepparilla ja pienemmälle on jäänyt pikkuinen lattiaharja tai nokkahuilu jalkojen väliin laitettavaksi. Vaikkei se ole leikkiä erityisemmin haitannutkaan, niin nyt on oma Koppotia pienemmällekin!

"Äiti, et sä meidän oo antanut ottaa tollaisia unileluiksi", totesi esikoinen, kun näki kuopuksen asettelevan Koppotiaa sänkyynsä illalla. Voi olla. Mutten nyt voinut kieltääkään, kun onhan toi nyt aika liikkis!




21.7.2017

Bruneten tunnustukset





Nyt on vähän tyhmä juttu tämä seuraava.

Samalla oon harmissani ja suruissani, ja samalla nolostelen ja vähän itselleni hyväntahtoisesti hymähtelenkin. Syystä, että en pääse sinuiksi näiden hiusteni kanssa. Tein virheen. Tykkäsin maantienharmaasta. En yhtään kaivannut uutta väriä. Tai ainakaan tämäntyyppistä. En tiedä, mitä oikein ajattelin. Ja maksoikin ihan kauheasti. Eniten harmittaa, että oon kokenut tämän kerran aikaisemminkin turhantummaksi värjätessäni. Tosin siitä on jo kymmenisen vuotta, joten kerrankos kymmeneen vuoteen käy tukantummennusmoka.

Nyt toivon, että tämä purkaus pehmentäisi pettymyksen kovimman kerroksen pois ja jäljelle jäisi korkeintaan hapan huvitus. Koska oikeasti, tukkaahan tämä vain on. Pinnallista kaikki. Get over it and make it work. Sitä paitsi kuvissa ja punaisten vaatteiden kanssa näyttää oikeasti ihan kivalta. Kunnes silmiin osuu joku vanha kuva, jossa näyttää vielä kivemmalta... No, ehkä otan siis sata uutta sopeutumisselfietä ja testailen vaatekaappia uudelleen punabruneten näkökulmasta.



20.7.2017

Ruutulippuja ja Martti-kakku






Eilen juhlittiin 7-vuotiasta. Meidän synttäriperinteisiin on kuulunut, että sankari saa esittää jonkinlaisen toiveen kakun suhteen ja että katosta laitetaan roikkumaan jotain kivaa koristetta. Kuten jo saatatte muistaakin. Pienimmän siskon kesäkuiset koristeet olivatkin olleet siellä tähän saakka.

Kakkutoiveeksi lapsi ilmoitti "Martti" (joka ei mitenkään oo ollut aikoihin enää pinnalla, mutta jonka etäisesti muistelen olleen toteutumaton toive joltain menneeltä vuodelta). Totesin, että ei onnistu, ja aloin sitten kuitenkin tehdä. Ja onnistuihan se ihan kivasti. Sanoinkin, että onneksi Martti, eikä Salama. Saa, ja kuuluukin olla nuhjuinen ja kupruinen. Kotikutoinen.


Koristeiksi viritettiin Piston Cup -teemaisesti ruutulippuja, ja hauskasti sattumalta myös lahjat mukailivat tätä teemaa: paketeista tuli muiden muassa autorata ja kauko-ohjattava seinää pitkin (!) ajava auto. Illalla lapsi vielä huokaisi kaikkien lahjojen olleen tosi kivoja.

Itsellä nämä juhlat menivät ihmeen rennolla otteella. Tai siis normaalilla. Sellaisella, kuin ennen. Ei sellaisella, kuin keväällä kaikki. Jipii! Mutta vähän tuli kyllä outo olo, kun istahdin kaksi ja puoli tuntia ennen juhlien alkua kampaamotuoliin, kun pikainen ajanvaraussoittokierros tuotti yllättävän tuloksen. Että heti saisi tulla. Että ihanko näin rentoa? Mutta kyllä juu, juuri niin rentoa. Ja tämän kuluvan heinäkuun tyyliin sopivasti jokaisen minuutin hyödyksi käyttäen.


(Kuvia tosin unohdin rentouksissani ottaa...)




19.7.2017

Uusi tukka ja uusi JENNA-denimpaitis







Hei jippii! Sain NOSH-kilpailussa itselleni edustajan valitseman vaatteen instagram-julkaisua vastaan. Aika hyvä diili! Uhosin osallistumiskommentissa, että mikäli voittaisin, laittaisin voittopottiini oman lisäni: kampaajakäynnin. Sellaista ihmettä kun en ole päästänyt kahteen ja puoleen vuoteen tapahtumaan.




Palkintopaita, NOSHin JENNA-denimpaitis tuli perille jo monta päivää sitten, ja tänään pääsin äkkilähtönä kampaajalle! En tiennyt, mitä olisin teettänyt tukkaani, kun pituudesta en halunnut vielä ainakaan päästää kuin kuivien latvojen verran. Niinpä yllytyin uuteen väriin. Kuparia ja tummaa suklaata taisi tämä sävy pitää sisällään. Totuttelua kyllä vaatii, kun oon ollut maantienharmaa jo pitkään. Mutta hauskasti pomppasi silmien väri esiin, ja tiilinpunaisten paitojen kanssa, joita mulla on nyt paljon, näyttää punertava tukka ihanan villiltä.



Mutta mennäkseni paitaan: tämä on näppärä, nätti ja supermukava päällä! Ajattelin ensin, että puen sen kanssa legginsit tai pillifarkut, niin kuin NOSHinkin malleilla. Tai laittaisin vyön taltuttamaan väljyyttä. Keksin kuitenkin testata kaveriksi leveälahkeisia Leviksiä, ja samassa tunsin oloni niin  totaalisen "omaksi itsekseni". Sitä fiilistä hamstraan nyt menestyksekkäästi kasaan elämän kaikilta osa-alueilta. Syntyi samalla rento, mutta kuitenkin aika skarppi look. Hippi ja taiteileva. Hupsu ja hillitty. Huoleton. Monenlaista yhtäaikaa. Ja ihan mua, mun mielestä. Ja muuntuu tarvittaessa moneen. Taatusti luottopaita myös syksyllä alkaviin töihin.




Kuvat otti pikkusiskoistani pienin, jota voit seurata myös instagramissa nimellä @kapaska16. Kiitos hänelle! Ja iso kiitos myös NOSH-Anjalle, @anjakuvaa, ihanasta paidasta!



18.7.2017

Ehti jo tulla koti-ikävä!






Reissussa oli ihanaa. Ja välillä kamalaa, koska esimerkiksi nukahtamispuuhat saattavat olla kymmenkertaisen haastavia muualla. Mutta nyt ollaan kotona! Ja jottei menisi yhtään löysemmäksi tämä heinäkuu, niin päätimme pitää Poikasen toiset synttärit heti huomenna. Eli siivotaan ja leivotaan reissustapaluulöhön sijaan!

Ihan pakko nyt vielä kotimatkaan liittyen sanoa, ja lähinnä itselle muistiin laittaa, että kenenköhän idiootin oli idea parkkeerata erääseen ostoshe...paratiisiin matkan varrella?! Älä enää ikinä "poikkea siellä nopeasti ihan vaan syömässä ja ehkä uusia lenkkareita katsomassa".

Kotona on kiva olla. Mutta ihan kevyesti pilaa iloa ja oloa kuitenkin, että polvi on mennyt jotenkin rikki viime viikolla. Taidan kävellä itseni ihan monivammaiseksi taas varoessani sitä.




15.7.2017

Terkut reissulaisilta




Terkkuja reissusta! Tähänastinen heinäkuu on mennyt (täysin päinvastoin, kuin kesäkuu) läpsystä läpsyyn: välillä on reissattu erikseen, välillä erilaisin perheenjäsenkokoonpanoin ja välillä kaikin. Jotkut olivat leirillä, toiset mökillä, joku meloi ja eräili ja olihan meillä se aikuistenkin oma reissu! Ennen tätä tämänhetkistä mökkimääränpäätä tavattiin valtava lauma opiskeluajoilta matkaan tarttuneita ystäviä (kuva). Ajatuksen tasolla oon reissannut lapsuuden, nuoruuden ja alkuaikuisuuden maisemissa ja muistoissa. Tutkiskellut itseäni taas.

Tulevana yönä taidan elää uudelleen seitsemän vuoden takaista yötä, jonka aikana aloitin tämänhetkisen elämänvaiheeni ja tärkeän kunniatehtäväni: äitiyden.

Alan kyllä olla taas välipäivien ja kotona olemisen tarpeessa... Tänä yönä kuitenkin menen nukkumaan patjalle ison ikkunan alle ja tuijottelen tovin lepakoiden lentoa ennen unia. Ja näköjään kuuntelen myös yliväsyneen ipanan iltaraivaria. Ettei nyt liian tunnelmalliseksi mene. Tämä äitiyden ja kesäyön fiilistely.





12.7.2017

Riehumis- ja saunomisleikkejä



Oon ollut kuluneet kolme päivää yksin lasten kanssa kotona. Vaikka päiviin on mahtunut ihan käsittämätön määrä parin uhmaikäisen raivokohtauksia (ihan yötä myöten), niin myös hauskoja juttuja ja mm. erittäin kivat vierailijat.

Palkitsevaa on ollut myös huomata, miten lasten leikit sujuvat pienillä muutoksilla aikaisempaa paremmin: poliisina valvon ja odotan tarkkana hetkeä, jolloin pojat (oma ja naapurit) alkavat villiintyä ja erotan leikkijät toisistaan. Pojat jatkavat riehakasta hirnuntaansa toisaalla ja tytöt rauhoittuvat seesteisiin roolileikkeihin leikkimökkiin tai barbielaatikolle. Enkä tarkoita nyt alleviivata mitään sukupuolisidonnaisia stereotypioita, vaan ihan huomioitani lapsilleni (ja heidän ikävaiheilleen) ominaisista leikeistä. Jos isompaa riehuttaa, on 100 % varmaa, että meno yltyy riidaksi viimeistään viidessä minuutissa, jos seuraksi yritetään uhman riivaamaa siskoa. Riehuntakaveriksi takaa-ajoihin ja paineihin sopii huomattavasti paremmin oman ikäinen naapurin poika.

Ja sitten ne samat riehujat ja tyhmänpuhujat toisena hetkenä ovatkin ihan isoja jätkiä. Eilen illalla esikoinen keksi lämmittää saunan itselleen ja naapurin pojalle. Teki tulen pesään ja lämmitti tärkeänä melkein tunnin (vahdin kyllä puiden lisäilyä). Löylyttelivät sitten 45 minuuttia. Saunan seinän läpi kuului rauhallista juttelun ääntä ja jampat vilvoittelivat tulipunaisina moneen kertaan terassilla. Kuin miehet konsanaan. Viittä vaille 7-vuotiaat...

En oikein ymmärrä, miten tämä aika menee näin nopeasti... Enkä nyt siis puhu näistä kolmesta päivästä, ne ovat olleet oikeinkin pitkiä, mutta nämä vuodet äitinä...






10.7.2017

Hattarareunainen matto






Edellinen virkattu matto pääsi uuteen kotiin, joten ei muuta, kuin seuraavaa koukulle. Tänään tuli valmiiksi harmaavalkoinen pyöreä pikkumatto moppilangasta.

Ärsyttävän vaikeaa on saada aikaiseksi kupruilematon ympyrä! Vaikka miten seurasin "se on puhdasta matematiikkaa" -ohjeita, niin ei vain onnistunut. No, ihan ookoosti tuo nyt lopulta oikenee lattiaa vasten, mutta ihan "puhtaaseen matematiikkaan" ei tämän maton lopputulos nyt perustu. Ensimmäiset kymmenen kierrosta tein ohjeiden mukaisesti lisäten joka kierroksella tasaisesti silmukoita. Tai oikeastaan 15 kierrosta tein niin, mutta purin viimeiset 5 kihartuvaa kierrosta ja jatkoin lisäämällä silmukoita vain joka toisella kierroksella. Jokin välimuoto kai olisi taas ollut paras, muttei enää motivoinut lähteä koittamaan, olisiko mennyt parempaan vai huonompaan suuntaan.

Valkoisten pylväskerrosten jälkeen virkkasin reunaan aina harmaan piilosilmukkakerroksen, ja seuraavan pylväskerroksen virkkasin harmaiden silmukoiden kanssa samoihin pylväisiin. Lopputulos oli aika hauska. Taustastakin tuli kivan näköinen, ja tekniikkaa voisi hyvin hyödyntää toisinkin päin. Katsotaan, jos muistaisin vaikka huomenna lisätä kuvan nurjaltakin puolelta.

Tämänkään maton lopullisesta sijoituspaikasta en ole varma. Edes, että onko se meidän talon lattialla, vai jossain muualla. Nojatuolin kanssa menisi sävyt yksiin, mutta sen edessä nyt päivän oltuaan se on jo moneen kertaan potkaistu rullalle. Eli ei ainakaan tuohon saa lupaa jäädä.

Katsotaan, mihin se itse päättää mennä!






9.7.2017

Taaperoon päin katsova koira








Vaikkei mua ja Poikasta oltu näkyvästi paljoakaan ikävöity kolmen yön reissumme aikana, on tänään ollut molemmilla kainaloisia koko ajan.

Itse sain suloista jumppailuseuraa, joka ensin muikeana kuikuili vieressä ja kävi pian ihan iholle asti söpöstelemään.

"Taaperoon päin katsova koira" on vähän erilainen asento, kuin "alaspäin katsova koira". Siinä venytyksen ja jalkojen ojennuksen vähän kuuluukin herpaantua, kun meditatiivisista syistä on nenuteltava Elsa-hanskoihin pukeutuneen jumppatsempparin kanssa.





8.7.2017

Leirikuulumiset linnunpesien muodossa



Noin! Ollaan takaisin kotona! Leiri oli ihanaa nostalgiaa alusta loppuun. Tosin ohjelmaan sain osallistua haluamaani paljon enemmän, kun lapsi kaipasi kainaloa ja syliä välillä rajustikin. Mutta toisaalta lapsi myös ylitti itsensä ja jännityksensä huikeasti moneenkin kertaan. Kuulemma ensi vuonna uudestaan.

Koska en muita ajatuksia osaa nyt näin äkkiseltään purkaa (tultiin kotiin 2 tuntia sitten), niin kerron unen, jonka näin keskimmäisenä leiriyönä:

Löydettiin erikoinen linnunpesä. Joku seurueesta huomasi hetken hämmästelyjen jälkeen, että pesässä oli oikeastaan kaksi pesää päällekäin. Iso petolintu, ehkä pöllö tai kotka, oli rakentanut pesänsä vanhan pesän ja poikasten päälle ja hoitanut siinä perheensä isonokkaisiksi kaljuiksi linnunpojiksi asti! Alle jäänyt pesä paljastui värikkäiden undulaattien pesäksi. Pesässä hoippui monta eriväristä, puoliksi värikkäät sulkansa menettänyttä nuhjuista poikasta. Onni onnettomuudessa oli, että poikaset olivat ehtineet kasvaa riittävän isoiksi ennen petolinnun pesän alle hautautumista. Eivät olleet päässeet lopullisesti nääntymään, ja saimme poimittua ne pelastettaviksi. Toki huolehdimme, että myös petolinnun poikasilla oli hyvä olla ja emo palaisi ruokkimaan niitäkin.

Uni peilasi päivän pohdinnan lopputuloksena tunnettani siitä, miten elämä aikaisemmin oli pelkkää huoletonta, pulppuilevaa iloa, joka sitten yhtäkkiä hautautui vakavavan vääntämisen alle. Miten se vastuu, murhe ja stressi meinasi nujertaa ilonkin. Nyt onnekseni olen alkanut huomata elon merkkejä myös siinä vanhassa tutussa tunteessa riemusta ja pulppuilevasta ilosta, joka selvästikin on ehtinyt ennen petolinnun tuloa kasvaa ja juurtua muhun riittävän syvälle selvitäkseen kovina aikoina. Uni kertoi, että elämä voi ja kuuluukin lopulta olla rinnakkain kumpaakin. Pulppuavaa iloa ja toisinaan raskaankin vastuun kantamista.

Niin kuin oli pienemmässä mittakaavassa, mutta kuvaavasti tämä leirikokemuskin. Joiden kompromissia tämä oheinen kuvakin muuten edustaa: oon kutimineni "ihan tossa lähellä neulomassa, oo sä siellä vaan. Ei tarvi hätääntyä".



5.7.2017

Lastenleiriläiset



Esikoisella ja mulla on tänään jännä päivä. Mennään lastenleirille. Esikoinen leireilee tällä formaatilla ensimmäistä kertaa, minä monettakymmenennettä. Jos siis saan laskea mukaan kaikki tuolla paikassa vietetyt lastenleirit, nuortenleirit, talkoot, riparit ja kuoroleirit niin leiriläisenä, isosena, kuin vetäjänäkin.  Ja nyt uudessa roolissa alle kouluikäisen leiriläisen huoltajana. (Muistan muuten omilta leireiltäni, että ne mukana olleet äidit olivat joskus oudon innostuneita ja osallistuvia. En taida silti pystyä olemaan yhtään coolimpi itse.)

Fiilis paisui eilisiltana ihan tärinäksi, kun valmistautumisen rauhoittavaan voimaan uskova poikaseni halusi tutustua leirikeskukseen netin välityksellä. Tutkittiin google mapsilla satelliittikuvia ja selailtiin leirikeskuksen sivuja. Minä suu sauhuten kerroin kaiken mieleen juolahtavan, ja paljon kyllä juolahtikin. Lapsi pyysi tarkempia kuvia "siitä ympäristöstä ja vaikka niin ku lipputangon yksityiskohdista". Ehdin jo sanoa, että semmoisia sentään en onnistu löytämään. Mutta samassa keksin instagramin (häshtäg leirikeskus) ja sieltäpä pomppasi eteen valikoima tuttuja maisemia, ihmisiä ja nostalgisia leiritunnelmia, vaikka olikin eri naamat, kuin omissa muistoissa. Ja siinäpä myös se oli heti ekojen joukossa: lähikuvassa lipputanko.

Reput on pakattu, eväinä minisipsipussit ja karkkia. Yöllinen herkkuöverioksennusvaara nyt vaan kuuluu leirielämään. Tuo vihreä laukku on ollut liki yhtä monella leirillä, kuin minäkin. Nyt pääsee pojan kassina, koska itselleni päädyin joku vuosi sitten ostamaan "aikuisten laukun" saatuani kuittailuja legendaarisesta neonvihreästä säkistäni.

Enkä malta olla sanomatta vielä tätäkin yksittäistä loistopointtia: Leirillä oli jo lapsena parasta se, että koko ajan syödään. Se on varmasti huippua nyt aikuisenakin. Wohoo!





4.7.2017

Lenkkiä talon ympäri



Yritin eilen lähteä lenkille kahden vanhimman lapsen kanssa. Eihän siitä mitään tullut, kun ipanat vain tappelivat siellä perässä. Siispä lenkki ei ehtinyt oikein kunnolla alkaakaan, kun jo pyöräiltiin (osan kiljuessa pettymystään koko matkan) takaisin kotiin. Juostiin sitten lenkin sijaan kotipihassa hippaa. Juuri ladattua Sports trackeria piti tietenkin testailla, ja kyllähän siinä ihan juoksulenkkiäkin tuli, ja syke (ja ehkä jopa vauhti) nousi takaa-ajoissa pienen paniikin takia tavallista lenkkiä kovemmaksi. Lisäksi nurmikolle oli asetettu kaikenlaisia jännittäviä esteitä väisteltäviksi (kuten kaatuneita puutarhatuoleja ja jääkiekkomailoja)...



Tulee se päivän liikunta-annos siis kasaan näinkin: 10 minuuttia pyöräilyä, 5 minuuttia juoksua, 10 minuuttia pyöräilyä ja hermojen hillitsemistä, 15 minuuttia hippaa koko ajan kikattaen ja loppuhuhkimiseksi reisijumppa ja venyttelyt. Enkö nyt vähän saa hehkua tästä energiatasojen kohoamisesta ja kekseliäisyydestäni?

Mieli on voinut muuten poikkeuksellisen normaalisti (hieno määritelmä?) siitä sekunnista alkaen, kun otettiin talo pois myynnistä.


3.7.2017

Etelänlomalla Provinssissa












Viikonloppu oli tunnelmanvaihdoksineen ja arjesta irtautumisineen liki maaginen. Päätös Provinssiin lähtemisestä oli syntynyt vain paria päivää aikaisemmin, eikä päivän suunnitelmat olleet selvillä vielä aamullakaan kuin sen verran, että lapset vietäisiin yöksi Mummolaan. Matkalla yltiöoptimistisen olotilan takia suoritettu pikagooglaus osoitti yllättäen, että festarin lähimmästä hotellista olikin vapautunut pari huonetta. Yksi sellainen, kiitos!


Eikä keski-ikää lähestyvä, alkuun apeahko ja selkäkipuja poteva rouvasihminen olisi ehkä jaksanutkaan festaripäivää ilman hotellissa nautittuja väliaikakahveja ja kenkien vaihtoa. Ja tuntuihan se nyt muutenkin aika ylelliseltä kävellä suoraan yön viimeisestä konsertista hotellihuoneeseen, suihkutella kylmenneet jalat lämpimiksi ja lojua tovi kuninkaallisessa kylpytakissa yöteetä hörppien.


Provinssissa en ole aikaisemmin sisällä asti käynytkään. (Tai no...) Miehelle sen sijaan reissu oli paitsi kesän perinteinen kohokohta, myös nostalgiamatka aina teinivuosiin saakka. Nautin hänen fiiliksistään. Nautin toki kaikesta muustakin, vaikka tiedostinkin ärsyttävästi, etten ainakaan alkuun näyttänyt siltä. Mutta nautin kyllä. Musiikista ja kesästä. Ja vapaudesta. Nautin kauniiden festarilookien ihastelusta, riehakkaista ihmisistä, tuttujen tapaamisesta ja lyhyistä höpöhöpöistä hyväntuulisten ventovieraiden kanssa.

Pari kertaa mentiin Mr Piin kanssa eri suuntiin, kun rajuhkot bändit kävivät korville ja strobovalot aivoille. Hakeuduin pienempien lavojen indietunnelmaan, taideteoksia ihailemaan, puun alla soittavan huikean osakuntaorkesterin tahtiin jammailemaan tai jokirantaan lähes yksityistä tulishowta seuraamaan.



Päivän kohokohta oli tietenkin Ultra Bra. En tiennyt, että osaisin kaiken ulkoa. Ja niin osasi meren kokoinen yleisökin. Tunnelma muodostui aika isoksi ja hurmokselliseksi. Jopa koskettavaksi.

Tämä meni niin lomasta. Ihan todella. Aika huippujuttu, että päätettiin mennä. Ja huippujuttu myös, ettei tultu yömyöhään tylsästi kotiin vaan vietiin fiilis lomasta ihan maksimiin saakka. Ei etelänloman oo pakko suuntautua Välimerelle, kun läheltäkin löytyy tämmöinen Provence.






30.6.2017

Arendelin Annan festarireissu




Anna lähti festareille. Minäkin lähden huomenna. Yksi kiva poika pyysi kaveriksi.

Annalle kävi kyllä tämmöinen klassinen festarijuttu. Sammui jonkun randomin kainaloon puolipukeissa... 7 minuuttia ekan kuvan ottamisen jälkeen.


Itse ajattelin olla vähän rauhallisemmin liikenteessä. Vaikka mistäs sitä koskaan tietää, kenen päästä mun kukkatukkakoristeet illan päätteeksi löytyy.




29.6.2017

Maata jalkojen alla







Jalkojen alla tuntuu olevan maata. Olen päässyt sen pelastusrenkaan kanssa rantaan, ja viime öinä oon jo varovasti miettinyt, että millaisenkohan paatin rakentaisin seuraavaksi sen talvella romuttuneen panssarilaivan tilalle. Oon miettinyt simppeliä soutuvenettä. Airopaikat ainakin kahdelle.

Monena hetkenä tunnen oloni omaksi itsekseni. Juhannuksena fiilistelin sitä, että jaksoin hääräillä, auttaa, huolehtia. Ennen kaikkea iloitsin siitä, että osasin jutella ja hömpötellä ja tunsin oloni virkeäksi. Kaiken kukkuraksi tajusin virkeyteni vasta illalla. Olin tuntenut oloni koko päivän normaaliksi ja pitänyt sitä normaalina.

No, seuraavana päivänä olinkin taas tutummin kykenemätön mihinkään.

Mutta kyllä näitä tulee. Hetkiä, kun muistan, millaista on olla minä. Kun tunnen oloni "omaksi itsekseni".



Vaan onpa tapahtunut sellaistakin järkyttävää, että hätkähdän itseni äärellä. Että kuka tämä ihminen on, jossa elän? Enkä tarkoita pelkästään synkkiä hetkiä, vaan esimerkiksi sellaisia, kun huomaan yömyöhään jumppaavani (jo kolmatta kertaa sinä päivänä) ihan vain siksi, että se rauhoittaa ja nautin siitä. Ja kehityn siinä. Tai silloin, kun tajuan juoksevani elämäni ekoissa juoksutrikoissa pururadalla. Rinnalla pyöräilee lapsi, joka kellottaa mulle 12 minuuttia. Aion kesän aikana saada cooperin testistä hyvän tuloksen. Syytän muuten asahia. Se sai mut iloitsemaan kehoni huoltamisesta ja liikuttamisesta. Jopa lähtemään pururadalle. Sitä en tiedä, mikä ihme sai mut juoksemaan ensimmäisen tolpanvälin tai kilometrin.



Eli kuka TÄMÄ tyyppi on? Häntä en ole koskaan aikaisemmin tavannutkaan. En iki-iki-ikinä. Eikä ole muuten mr Piikään. Toivottavasti se muistaa tämän aina silloin, kun murehtii, että lähteekö meidän perhe koskaan yhteisille laskettelureissuille tai että onko meillä eläkeläisinä yhteistä harrastusta. Että mistäpäs sitä tietää, oikeastaan mistään mitään. Edes siitä, millaisen muijan kanssa on mennyt naimisiin. Ihminen on muuttuva otus.

Mutta hei, tuossa höpsössä palleroneuleessa poseeraa kyllä vanha, täysin tuttu "oma itseni", vähän hönö himmeli.

Ja hmm, taidan se olla "minä" tuolla pururadallakin.








28.6.2017

SEOMIUU!!




Miuku on hilpeä ipana! Kaksivuotias touhuaa isosisarusten mallin mukaan parhaansa mukaan, joskaan aina matkiminen ei mene ihan nappiin. Kuten vaikka silloin, kun nukkevauva nukkuu ja Miuku tulee sanomaan muille "shh", ja laittaa etusormen silmään tai nenään. Ei suinkaan suunsa eteen.

Nukke- ja pehmoleluleikit on muutenkin nyt kaikkein parasta. Leikkiin intoutuu monesti koko katras. Synttärilahjaksi ostimme Miukulle ja siskon Elsa-nukelle kaveriksi oman Kitikoon, eli Anna-nuken. Kitikoo oli tänäkin aamuna ensimmäisenä mielessä. Kun oli (Kauheaa!) kadonnut siitä hyllyltä, missä se yleensä könöttää. Löytyi onneksi sängyn alta heti aamuhalattavaksi. Toissayönä hän lauloi unissaan "Kitikoo". Mikä siis tarkoittaa tietenkin "let it go", eli kaikkea Frozeniin liittyvää. Ääntämisasu voi olla myös "kutikoo" tai "kitkoo", vähän fiiliksestä ja kiireestä riippuen. Toisinaan myös "kesää", mikä on suomenkielinen versio, eli "taakse jää". Pian tuon yöllisen lauleskelun jälkeen hän sitten heräsikin itkemään tuskissaan  vaipassa muhineen salakakan polttamaa peppuaan. Vaipanvaihdon jälkeen ei meinannut mieli tyyntyä lainkaan. Kunnes keksin soittaa rauhoitteluksi youtubesta Let it go. Mitäpä muutakaan.

Hilpeyttä kanssaleikkijöissä herättää touhukkaan leikin lisäksi tiukka komennus tilanteissa, joissa lapset yleensä käyttävät varhain oppimaansa sanaa "anna". Meidän Miuku (jonka sanavarasto on vielä aika maltillinen) huutaa jotain tahtoessaan topakasti "Seomiu. SEOMIUU!" Juu, se on siun. Siun oma Kitikoo.




27.6.2017

Vierasvara helposti leivottavaa



Ostin pakkaseen vierasvaraksi Fazerin Bake-it-Easy valmistaikinarullan. Vaikkei tämä olekaan minkäänsortin maksettu mainos, niin kurkkaa ihmessä tuon linkin takaa hauskat tuunausideat!

Itse pilkoin pötkön kiekoiksi ja asettelin irtopohjavuokaan. Päälle ripottelin vain raesokeria. Taikinan paisuessa vuoka kävi ahtaaksi ja tötteröt ottivat tilansa turpoamalla ylöspäin.


Hauskan näköinen tuli, ja sopi jätskin kaveriksi. Ehdottomasti menevät jatkoon ja tulevat vakkarivierasvaraksi. Että tervetuloa vaan kylään! Kyläilijöitä kaivataan myös seuraavasta syystä: lapsillemme pitää selkeästi tarjota mahdollisuuksia harjoitella kohteliasta isännöintiä ja emännöintiä... Ettei tarvitsisi ehkä loputtomiin niin nolostella... (Siis minun. Heitähän ei käytöksensä tietenkään nolota.)



26.6.2017

Sain kiinni jostain!



Juhannusmökkeilyn jälkeen koitti työteliäs aamu. Hyvällä tavalla työteliäs. Sain töitä ensi syksyksi. Otettiin talo pois myynnistä. Haettiin lapsille hoitopaikkaa. Ilmoitin työkkäriin onnenpotkusta. Nyt tuntuu, että kaikki on oikeastaan aika hyvin. Tuntuu tältä:


Vaikken edes tiedä, millaiseen renkaaseen olen tarttunut. Että millainen työvuodesta tulee, ja valittiinko hoitopaikkatoiveet nyt oikein.

On ollut tärkeää tuntea ne tunteet, joita tänä keväänä oon tuntenut. Jopa se tunne siitä, että haluan pois tästä kaupungista. Kummallisella tavalla tämä ratkaisu ei niistä toiveista huolimatta tunnu pettymykseltä. Aika näyttää, jääkö muuttohaave elämään ja itämään, vai kuihtuuko pois. Nyt uskon, että asettuminen ja rauhoittuminen on toistaiseksi parasta, mitä saattoi tapahtua.

Juhannuksestakin riittänee jotain koostettavaa tuonnemmaksi, mutta tämä piti nyt ensimmäisenä saada sanottua.



22.6.2017

Pellavapäisen juhannusneidon 2-vuotissynttärit



 




Koska juhannuksena mökkeillään, otettiin varaslähtö juhannusneidon synttäreihin. Miukun kaksivuotissynttäreitä juhlittiin eilen isolla porukalla. Suuri kiitos kaikille mukana olleille! Sankari itse näytti ymmärtävän hyvin, että hän oli keskipisteenä. Ja nautti.

Hän oli kovasti tohkeissaan kaikesta: lahjoista, ihmisistä, herkuista ja kuvaustuokiosta, johon halusi ehdottomasti mukaan uuden Frozen-reppunsa (olkaimet nähtävissä yhdessä kuvassa) ja jalkaansa kumpparit. Meidän pellavapäinen onnenmurunen. Lemmikkihassutti.





Suurin osa tarjottavista tuli stressin lievittämiseksi leipomosta tai pakastealtaasta. Keskisisko oli löytänyt lahjanhakureissulla tuon Elsan ja ehdotti mr Piille, että se olisi hyvä kakun päälle. Kehuin tyttöä illalla, että se oli kyllä hyvä keksintö, ja kakusta tuli hieno. "Minä ihan mielelläni olin vaikuttamassa siihen!" totesi tyttö ylpeänä. Olipa hieno lause neljävuotiaalta.

Ja nyt juhannuksen viettoon. Iloista, aurinkoista ja rentoa juhannusta kaikille! Pus!