18.9.2017

Vertaistukekaa iltojamme, jooko?


Ohoi lapsiperheet! Onko ok sanoa, jos illat on perseestä?

Jotenkin vauvavuosina oli helppo sanoa, että yöt jännittää ja stressaa, ja on ikiväsy. Että on ahdistunut heräilyihin tai itkuihin. Ne on nyt onnellisesti historiaa, se on iloinen juttu. Mutta saako 7- 5- ja 2-vuotiaiden vanhempi sanoa, että meidän illat tekee mut välillä hulluksi?

Samaa tahtia, kun illan aikana oma energia loppuu, yltyy lapsistossa melu, riita, pöljyys ja dorkuus. Ja alttius verisille tai vähintään itkettäville tapaturmille ja nyrkkirysyille. Ja kun pääsevät lopulta jotenkuten sänkyyn, alkaa se kuuluisa vessa- ja juomaralli kaikemmailman höysteillä, kuten "sisko puri varpaaseen" tai "en, öö, saanut kolmessa sekunnissa unta, ja siksi öö, tulin pois. Ai mitä te katotte telkkarista?". A. R. G. H.!!

Kun tuli vain mieleen sellainen muistikuva vauvavuosien vertaistuesta ja lohdusta, jota sai, kun uskalsi todeta tilanteen ääneen. Ajattelin testata, voisiko sitä saada tähänkin tilanteeseen. Jos vaikka joku sanoisi että "aaaargh mä niin tiedän ton" (mikä tarkoittaisi mulle, että lapseni eivät ole toivottomampia kuin muiden) tai että "voin vain kuvitella kuormituksesi" (mikä tarkoittaisi mulle, että sanojakin tulisi yhtä hulluksi tilanteessani, kuin minä).

Oikeasti usein on kivaa ja iisiä. Mutta oikeasti usein on myös raivaririski ilmassa iltapalan aikaan... Silloin voi tietty hengitellä ja vetäytyä. Mutta toisaalta voisi myös tuntea vertaistuettuna oloaan ja tilannettaan normaalimmaksi. Pystyttekö auttamaan? Onko muissakin perheissä sietämätötä iltadorkuutta ja kireää iltapalaa? Tukalaa sotkua ja riitelevät lapset? Sängystä tuntikaupalla kurkkiva pää ja seinää uhmisaaan hakkaavat kantapäät? Olisipa, se jotenkin auttaisi mua.




17.9.2017

Supervoimat hakusessa




Mukava, vauhdikas viikonloppu viuhahti ohi niin nopeasti, että nyt hiukan ahdistaa ajatus huomenna alkavasta kuusipäiväisestä työviikosta. Mutta pakko mennä sitä päin, ei auta tähän nyt jäädä nynnyilemään.

Mulla on kevyt jännitys päällä sen suhteen, miten pinnani ja kroppani kestää tätä "todellista stressiä" (verrattuna kevään "turhaan stressiin", joka tuli lamaantumisesta ja päänsisäisestä kaaoksesta, kun taas tämä stressi tulee täydestä kalenterista ja raskaasta duunista). Muisti pätkii hämmentävällä tavalla ja pinnaa kinnaa välillä oudon herkästi. No, jos en muuta, niin ainakin armollisuuden itseäni ja uutta elämänvaihetta kohtaan yritän edes muistaa. Että kyllä tämä tästä. Ja että hyvin mä vedän suurimmaksi osaksi. Että kyllä se muistikapasiteettikin tästä taas kasvaa, kun sitäkin lihasta tässä saan vähän treenattua lisää.


Ja ainahan voin kysyä, jos saisin näiltä viikonlopun supersankareilta supervoimia ja kenties vaikka naamiotkin lainaan, jos meinaa muuten puhti hiipua.



14.9.2017

Viskarin kouluttamista



Olipa kerran viisivuotias, joka raskaan päivän iltana, tai oikeastaan yömyöhänä, itki lohduttomana koulukaipuutaan. Edes eskariin haluan, se ulvoi.

Kun isä ja äiti vuorotellen olivat lohdutelleet, muisti äiti kertoa parin vuoden takaisista itkuista. Kun se samainen lapsi oli itkenyt isoveljen viskariutta. Että eikö voisi olla jo viskari hänkin. Äiti keksi muistuttaa, että nythän sinä olet sellainen, mikä silloin pari vuotta sitten toivoit olevasi. Että eiköhän haeta sulle heti huomenna viskarikirja kaupasta.

Viskari nukahti tyytyväisenä ja muisti lupauksen koko seuraavan päivän. Ensisanoina hoitopäivän jälkeen ei ollut "hei äiti", vaan "nytkö me mennään?" Ja niin menivät kauppaan. Päähän se laittoi lippiksen, koska arveli muiden sillä lailla luulevan häntä oikeaksi koululaiseksi. Ostivat ison muistikirjan ja kaupan hienoimpia tarroja kannen koristeluun. "Nyt! Kouluta mua!" totesi Viskari heti kotipihassa äidille, ja niin mentiin kouluun, tyttöjen huoneeseen. Hän järjesteli pulpetin ja tuolin ja pakkasi kynäpenaaliin. Kouluun hän halusi tulla oveen koputtamalla ja opettajalle sanoi reippaalla äänellä "Hyvää huomenta!" ennen kuin istui alas.




Ja sitten tehtiin. Piirrettiin A:ta ja a:ta, vähän luettiin ja laskettiin ykkös- ja kakkoslaskuja. Hän oli taitava ollakseen koulussa ensimmäistä päivää, jaksoi hienosti tehdä vaikeita tehtäviä ja osasi lukea ihanasti.


Kavereille hän hihkui pihalla innoissaan, että hänellä oli juuri eka koulupäivä. Ja kaverit, isot pojat, sanoivat, että eipäs ollut, just joo ja hahhahaa. Että tyhmää, ja ei kiinnosta.

Loppu.

.

.

.

.

.


...No, ei se onneksi lopulta siihen loppunut. Koska sitten äiti saarnasi isoveljelle, joka kunnostautui ja pyysi viskaria näyttämään koulukirjaansa ja kehui tehtäviä hienoiksi. Ja viskari piristyi uhoamaan, että huomenna taas koulu jatkuu. Huh.


12.9.2017

Klikkauksia ja keskustelua






Alkuun: Oon vähän huonosti muistanut päivittää viimekuukausina Lankakerhon kokoontumisaikoja. Tosin porukkamme on aika vakiintunut nykyään, ja tieto kulkee yleensä suullisesti. Todetaan lähtiessä, että kahden viikon päästä sama aika ja sama paikka. Eli jollen aina täällä kuuluttele, niin kerho kuitenkin todennäköisesti rullaa! Ja aina saa tulla mukaan uusia, mielelläänkin! Huomenna siis treffit marketin kaffilassa kuudelta.

Ja sitten: Kiitos kommenteista edelliseen postaukseen liittyen. Oon saanut niitä yksityisteitse enemmänkin. On ollut hyvä puhua aiheesta ja huomata, että se on puhuttanut muitakin. Ja kävijämäärien perusteella tiedän, että se on puhuttanut kenties omien korvieni kuulumattomissakin. Ja tarkoitukseni olikin herättää keskustelua.

Tietenkin kiinnostaisi tietää, millaisissa aatoksissa tekstiä on käyty klikkailemassa. Mutta ei haittaa, vaikken tietäisikään. Teksti on tehnyt parhaansa. Vaikka sitten tulisi torjutuksikin.





9.9.2017

Mietteitä mustan ja valkoisen puolivälistä.




Mulla on jo ainakin puolisen vuotta pyörinyt mielessä ja luonnoksissa aihe, jota oon yrittänyt työstää julkaistavaksi. Ajatus ei vieläkään ole valmis, mutta ehkä sen verran pureskeltu, että osaan antaa sen keskusteltavaksi teille. Puntaroin vaihtoehtojen välillä, että tiivistänkö aiheen pariin lauseeseen vai kerronko rönsyillen ja harhaillen. Vaikka tiivis olisi parempi, niin lauseet vain pulppuavat, enkä osaa yrityksistäni huolimatta valita niistä tärkeimpiä ja oleellisimpia. Joten tulkoon pitkä teksti, vaikka sitten viimeistelemättömien lauseiden ja hiomattomien ajatustenkin uhalla.

Ihan alkuun haluan sanoa, etten halua loukata tällä ketään, enkä missään nimessä syytellä ketään. Puhun ilmiöstä ja puhun yhteisöstä, mutta vaikka tiedätte, mitä yhteisöä tarkoitan, en tietenkään osoittele sormella (enkä edes itsekseni ajattele) ketään tiettyä yksilöä.

Ja mitä siis olen miettinyt? No: mustavalkoista maailmankuvaa, jollaiseen itsekin olen kasvanut. Olen syntynyt uskonnolliseen yhteisöön, jossa on vahvat kirjoittamattomat säännöt, normit ja arvomaailma. Olen lapsena varsinkin kokenut sen ihan turvallisena asiana. Oltiin "me" ja "muut", ja "meitä" oli paljon. Oli helppoa olla muuhun maailmaan verrattuna erilainen, kun ei ollut yksin. En ole jäänyt paitsi mistään, mitä olisin kaivannut.

Ajatus tupsahti päähän yllättäen, kun aloin analysoida itseäni kasvattajana. Mistä tulee ajoittain kokemani ankaruus ja ehdottomuus, kun en sellaista muista vanhempieni osalta kokeneeni? Oivalsin yllättävän isosti, että vaikka meidän perheessä on ollut vapaus olla oma itsensä, ja kotona yhteisönkin normeja on voitu yhdessä kyseenalaistaa, on hyvin vahva merkitys ollut sillä, miten tiukassa on ollut ajatus "kelpaamisesta". Pienestä asti olen kuullut toisia tuomittavan, milloin mistäkin. Osaamatta itse kyseenalaistaa syitä. Miten vaikeaa on ollut sillä, joka on ollut "se erilainen" porukassa, jossa kaikkien tulee ulos päin näyttää samalta. Millaista on mahtanut aikoinaan olla se ensimmäinen, joka osallistuu koulun tanssitunneille. Tai se, joka ottaa korvikset tai meikkaa. Tai värjää tukkaa. Puhumattakaan, jos käy discossa, juo alkoholia tai asuu peräti avoliitossa. Miten on ajateltu, että ulkokuori ja irralliset teot kertoisivat sisimmästä riittävästi. Että olisi muka lupa tuomita. Miten synti on voitu arvioida ulkoisista asioista yhdellä silmäyksellä. Miten yksi kalja jonkun ostoskärryssä on voinut kertoa, että jaahas, hän onkin sitten "sellainen", niin kuin "muut". Ei valkoinen, vaan musta. Siinä välillä ei ole ollut minkäänlaisia sävyjä harmaasta ja se "musta" on todellakin ollut musta. Ei sininen, vihreä tai mikään muukaan neutraali sävy... On ollut tiedossa vain "oikea ja väärä", "hyvä ja paha". Ei esimerkiksi "oikea ja toinen oikea", "meidän tapa ja teidän tapa". Ei, vaan ihan vain "musta ja valkoinen". Piste.

No, itsehän en siis tätä ole lapsena kokenut huonona. Olen jopa uskaltanut protestoida ja tuntenut silti kuuluvani porukkaan. Varmaan siksi, että toinen vanhempani on yhteisön ulkopuolelta. Olen lapsesta asti jonkin verran saanut nähdä tavallisen elämän kirjoa ja jotenkin osannut hahmottaa itseni osana maailmaa omana itsenäni. En mustana, en valkoisena. Vaihtelevan harmaana. Tavallisena. Mutta muistan kyllä usein olleeni hämmentynyt, kun jotkut itselleni tärkeät ihmiset saivat toisten suusta tuomion. "Mutta nehän ei oo uskovaisia?" Se oli sellainen "iso mutta"-asia. Olen nähnyt jo pienenä, että "muut" ovat ihan yhtä ok-tyyppejä ja hyviä ihmisiä. Tavallisia myös. Ei hyvyyttä tai pahuutta määrittele uskonto, kirkossa käynti, alkoholinkäyttö tai seksuaalinen suuntautuminen, eikä mikään ulkoinen, vaan ihan muut jutut. Kuten vaikka rehellisyys ja taito kohdata ihmisiä. Käytöstavat ja lähimmäisenrakkaus. Kyky kunnioittaa toisia ihmisiä.

Mutta silti jonkinlainen tarve hyväksytyksi tulemiselle mussa on kyllä aina elänyt. Oon halunnut täyttää ihmisten odotukset, olla kunnollinen ja saada hyväksyvää palautetta. Ja tämä päti pitkään siis kaikkiin ihmisiin ja tilanteisiin, joissa olin. Halusin täyttää odotukset kaikkialla. Nyt jo tiedän, etten mitenkään voi miellyttää kaikkia, ja tärkeintä on itse kelvata itselleen. Ja huomata, että lopulta sitten epätäydellisenäkin kelpaa melkein kaikille. Nykyisin pyrin myös välttämään sanaa "hyväksyntä". Se on jotenkin niin kohteensa alentava. Siinä, missä myös sana "tuomita". Ei meillä siihenkään ole valtuuksia. Kunnioitus on parempi sana.

Mutta sitä olen pohtinut viimeaikoina ihan hirveästi, että miten monelle vastaavanlaisen yhteisön jäsenelle se oma erilaisuus on ollut niin tuskallisen silmiinpistävää, ettei ole halunnut (tai on ehkä kokenut, ettei ole saanut) enää kuulua siihen porukkaan?  Se, miten erilaisen tien kulkemisesta (tai ihan vaikka vain pienistä valinnoista) on puhuttu selän takana ja ehkä suoraankin sanottu, on varmasti ollut tosi traumaattista monelle. Tosin traumaattista on varmasti kautta aikojen ollut myös oman itsensä kieltäminen yhteisön edun nimissä...

Senpä takia moni joko irrottautuu, tai vaihtoehtoisesti peittelee sitä, mitä on. Yrittää pitää ulkokuoren valkoisen hohtavana, etteivät muut huomaisi muutosta. Esimerkiksi niitä viattomia viinipulloja joulupöydässä tai niinkin iloista asiaa, kuin avartunutta maailmankatsomusta. Ei uskalla sanoa ääneen, että "tuohan on ihan ookoo". Tuomitsee, kun muutkin tuomitsevat. Tai sitten moni erilaisuudestaan ja kelpaamattomuudestaan tietoiseksi tehty, surullista kyllä, uskoo olevansa musta ja antaa sen ajatuksen määritellä itsetuntonsa ja arvonsa. Juo saunakaljansa kokien loputonta huonommuutta ja kelpaamattomuutta. Ihan oikeasti. Tiedän, ettei ole kaukaa haettu sekään ajatus, että tuollainen itseään ikävästi toteuttava surkea omanarvontunto istutetaan ihmiseen, joka ei sovi tismalleen siihen samaan muottiin muiden kanssa. Äh, miten sekava lause. Mutta silleen, että "totta, olen huono. Olenpa sitten ihan törkeän kunnolla huono, kun en muuhun pysty."

En tarkoita, että esimerkiksi tässä omassa yhteisössäni oltaisiin tarkoituksella haluttu olla tuomitsevia. Voi olla, ettei kukaan yksittäinen ihminen edes allekirjoittaisi tätä näkemystäni. Oleellista kuitenkin on, että moni on kokenut asian näin, oli siihen syytä tai ei. Ja olen puhunut tästä nyt aika paljon eri ihmisten kanssa... En pyri syyttelemään näitä yhteisöjä, mutta haluaisin herätellä sellaisiin kuuluvia ajattelemaan. Itse olen ollut ylpeä siitä, että olen kokenut olevani omana itsenäni sekä osa yhteisöä, että laajemmin osa muuta maailmaa. Muidenkin pitäisi olla kaikille rehellisesti omia itsejään. Sillä silloin huomattaisiin, että meitä löytyy monenlaisia ja monessa harmaan sävyssä. Joku saattaa olla poikkeava paljonkin, mutta jos olisi hyviä esimerkkejä siitä, miten erilaisuutta arvostetaan ja kunnioitetaan, olisi paljon vähemmän itsensä arvottomaksi tuntevia ja sellaisia, jotka kokevat pakkoa siirtyä muualle olemaan itsejään. (Oli kyse sitten hajuraosta sukuun, uskonnolliseen yhteisöön tai vaikkapa pikkukaupunkiin.)

Ymmärtäjiäkin yhteisöt on pullollaan. Syystä tai toisesta he vaan eivät ole usein äänessä. "Mustia lampaita" on niin paljon, että tuntuu hassulta kaikkien olevan sokeita sille, ettei vitivalkoisia ole ainakaan yhtään enempää. On ruskeita, kirjavia, kurasta nuhjuisia, harmaita, sateenkaarenvärisiä, mustia ja valkoisia. Yhtä arvokkaita silti. Ja kaikki sopivat mun mielestä samaan laumaan ihan yhtä hienosti.

Noin. Siinä oli sanottavani. Saitteko ajatuksesta kiinni vai kävikö lauseet liian sekaviksi? Haluan nyt yhden lauseen verran vielä korostaa, että tämä oma yhteisöni kaikenvärisine jäsenineen on mulle ihan oikeasti tosi rakas ja tärkeä. Vaikken aina olekaan sen värinen lammas, että uskoisin kelpaavani kaikille. Mutta selviän jo sen ajatuksen kanssa.






6.9.2017

Juhlatapaturma






Sattuipa niin, että noin kuukausi sitten juhlailin yksissä pippaloissa. Ja edelleen sattuu.

Nimittäin varpaaseen. Iloisena siitä, että selkäni kestää taas korkokenkäilyä, tepastelin reilut puoli vuorokautta korkkareissani. Eikä korkoakaan nyt montaa senttiä ollut. Mutta kuten jo kuvasta näkyy, ei kengän tuki osunut ihan jalkapohjan oikeisiin kohtiin, ja painoa saattoi kertyä varpaille aika monta(kymmentä) kiloa. En illan mittaan sitä huomioinut, mutta yöllä heräsin hienoisen huppelin haihduttua vihlovaan kipuun molemmissa varpaissa.


Sittemmin toinen jalka on parantunut, mutta toinen vain pahenee. Voi hohhoijjakkaa, miten voi olla taas nolo tapa saada kroppaansa hajalle! Mutta voiko siinä ihan oikeasti olla jonkinlainen hiusmurtuma? Ja jos voi, niin miten ihmeessä huollan sen kuntoon, kun kävellessäni ikään kuin koko ajan tarvitsisin liikkuvaa varvasta. Ja kävelyäkin ikään kuin koko ajan tarvitsisin.

Semmoista. Hyvä minä. Odottakaahan, kun oon oikeasti vanha, eikä mulla enää oo lapsista ja unista mitään kirjoitettavaa. Sitten kirjoitan enää pelkistä krempoisitani.


Mukana pari kuvaa ajalta ennen varvaskipua. Ylin on esikoisen ottama perinteinen asukuva, jossa hän lopuksi lähestyy mua käkättäen ja minä puolestani ojennan käteni komentaen, että nyt kiitos riittää jo. Tällainen kuva löytyy varmaankin jokaisesta hänen kuvaamastaan sarjasta.



4.9.2017

Pikku-Ku-Ku










Oon jo jonkin aikaa suunnitellut tekeväni perheemme pienelle Ku-Ku-fanille Ku-Ku-lakin talvea varten. Nyt ajatus konkretisoitui. Kypärälakin neuloin nallelangasta ja joka kolmannella kerroksella kiinnitin mukaan raitalangasta virkkaamaani harjaspötköä. Pelkoni liian painavasta lakista ei käynyt toteen, eli hiukan enemmänkin olisi harjasta uskaltanut tehdä. Ensi kerralla sitten.


Miuku seuraili työn etenemistä ja kävi hypistelemässä harjaspötköjä. Sanoi niitä madoiksi, enkä paljastanut suunnitelmaani. Kun sitten vein sen peilin eteen sovittamaan valmista lakkia, en tiedä, kumpiko oli enemmän riemuissaan: Miuku vai minä. Omaan riemuuni oli tietenkin syynä se välitön ja johdattelematon kiljahdus peilikuvalle: "PU-KU!!", mikä siis tarkoittaa Ku-Kua. Ja Mi-Ni tarkoittaa Mi-Miä. Vaikka villapipot poikkeuksetta kutittavat liikaa, pysyi tämä myssy päässä koko illan. Uusi lakki ja siskon kruunu inspiroivat tyttöjä hauskaan Mi-Mi ja Ku-Ku -leikkiin, joka jatkui aina iltapalapöytään saakka. Ja jonka aikana Miuku oppi sanomaan ihan oikein Ku-Ku ja Mi-Mi.

Koko perhe tuli niin hyvälle mielelle tuosta pikkuisesta leijonanpennusta ja huolehtivaisesta Mi-Mistä.




Nurja puoli, jossa näkyy mukaan poimitut harjakset.


2.9.2017

Vadelmia ja muita unijuttuja




Musta tuntuu, että näin nämä kaikki kolme kohta kerrottavaa unta viime yönä. En voi olla varma, onko näin, vai palaako mieleen nyt tukku vanhoja unia. Toisaalta, kuten unissa aina, tuntumisella lienee suurin merkitys. Ja ne ainakin tuntuvat viimeöisiltä.

Aloitan ällöimmästä, jotta saan sen nopeimmin pois alta: mulla oli näkyvällä paikalla kipeä finni. Tiesin, ettei niitä saisi puristaa, eikä se yleensä edes auttaisi mitää. Pahentaisi vain. Järkeäni vastoin kuitenkin puristin, ja voi ihanaa, kun sieltä tursusikin senttikaupalla ulos töhnää! Kyllä helpotti, ja kyllä oli tyytyväinen olo!

Noin, ällöin on kerrottu. Seuraavassa olin porukalla ulkona. Kaveri ojensi mulle pensaasta poimimansa viimeisen vadelman. Täydellisen ja mehevän. En kehdannut sitä ottaa, vaikka tarjottiin, ja vaikka olisin halunnut. Kieltäydyin ja kehotin kaveria syömään sen itse. Kohta huomasin, että tien toisella puolella oli pensas täynnä yhtä meheviä ja isoja vadelmia. Vau! En jäänytkään paitsi!

Viimeisessä unessa hain postia. Laatikko oli täynnä kirjeitä ja paketteja. Kaikille perheenjäsenille osoitettuja. Kaikki jotain yllätyspaketteja, joita en ollut osannut odottaa. Mm. paksu kirje Johanna Kurkelalta. Epäilin kyllä sen tulleen väärälle henkilölle, mutta jännittävää se kaikki silti oli! Mietin myös, että postissa on taidettu pihdata meille tulevaa matskua pidempään, ja nyt sitten oli tuotu kaikki kerralla perille. Unessa en vielä ehtinyt avaamaan posteja, mutta tunnelma oli iloinen ja innostunut.

Ihania unia, kaikissa jotenkin niin positiivisia fiiliksiä: helpotusta hankalilta tuntuviin asioihin ja siihen, miten kenties koen itseni ja uskon muiden mut näkevän. Uusia mahdollisuuksia sivuutettujen tilalle. Ja jotain odotuksen jännitystä, vaikken edes hahmota tarkalleen, minkä tilanteen suhteen koen sellaista tunnetta tällä hetkellä oikeassa elämässä. Kehotin toki mr Piitä laittamaan lottoa tänään, ties vaikka olisi enteillyt jättipottia. Hehheh.

Yksi uni muuten tuli vielä mieleen, sekin muka viime yöltä: Olin taas leirillä, niin kuin unissa usein. Missasin mulle kuuluvan juhlaillallisen, koska tuli aikataulullinen päällekkyys lasten iltaohjelman kanssa. No, siinäkin tilanteessa koin, että "molempi parempi", joten aika positiiviseksi jää tämä viime yön unissa nähty kattaus tämän hetken tunnetiivistelmästä. Hyvä näin. Vaikka monenlaista keskeneräisyyttä, riittämättömyyttä, totaalista keskittymiskyvyttömyyttä ja osaamattomuutta vielä usein (töissä varsinkin) koenkin, niin parempaa päin oon silti matkalla. Tuntuu, että alan hiljalleen saada voimavarani, kalenterini ja erilaiset tehtävät balanssiin.








1.9.2017

Merinovillainen kypärälakki







Neuloin pienimmälle merinovillaisen kypärälakin. Ohje pulppusi omasta päästä työn edetessä. Ensin lakkiosa tasona (luodut silmukat reunustavat nyt kasvoja). Taitoin riittävän pitkäksi kasvaneen kappaleen puoliksi ja neuloin puolet yhteen. Sitten vain keräsin silmukat kaulan kohdalta ja yhdistin suljetuksi neuleeksi. Kauluriosaan lisäilin intuition mukaan silmukoita ja virkkasin reunaan pitsin. Humps. Valmis. Hieno. Kutittaa. En käytä. Onneksi tämä pienin kyllä viime vuonna ainakin tottui talven aikana villa-asusteisiin, vaikka ensialkuun protestoikin pistelyä.

Ja kuvat on taas ottanut harrastelijabloggailija, joka ei koe tarpeelliseksi saada tärähtämättömiä kuvia tai viedä lasta miljööhön. Saati että jaksaisi laittaa sille muita vaatteita, kuin kyseisen kypärälakin. Heidi Pii taas asialla. Semmoista. Munmoista. Olkoon.

Olkoon, koska muuten on hyvä fiilis. Munmoisuudesta, töistä, kotoilusta, viikonlopusta. Toivottavasti teilläkin!







29.8.2017

Kun kukaan ei huomannut uutta tukkaa.



- Mitä sun tukasta sanottiin?

- Ei mitään, ei kukaan huomannut.

- Mitäs sun uudesta piposta sanottiin?

- Ei mitään, se oli niin tavallinen.

Molempien keskustelujen jälkeen hymyiltiin toisillemme tyytyväisinä. Näytin varmaan peukkuakin Eli just hyvä tukka ja just hyvä pipo tyypille, joka ei siedä mitään kommentteja muuttuneista ulkonäkö- ja pukeutumisasioista. Ei edes positiivisia. Kuiskaan siis vaivihkaa täällä selkänsä takana, että hyvältä näyttää tukkakin taas!





27.8.2017

Kohtaaminen kettuaitauksella



Lähdettiin tänään käymään Ähtärin eläinpuistossa. Keskimmäinen halusi ottaa Kettunsa mukaan. "Kun se ei oo pitkään aikaan käynyt siellä."

Ja tottahan se onkin: Kettu on ostettu Ähtärin eläinpuistosta vajaat 5,5 vuotta sitten, saajansa odotusaikana. Isoveli sitten toi Ketun laitokselle tullessaan moikkaamaan tuoretta siskoaan ekan kerran. Eikä Kettu sen koommin ole tainnut käydä kotikonnuillaan eläinpuistossa.

Söpöä, että tarina ketun alkuperästä on jäänyt elämään myös lasten mielissä. Ja söpöä oli, kun lopulta kettuaitauksella nämä lajitoverukset kohtasivat. Oikean ketun käytös oli hyvällä mielikuvituksella tulkittavissa mielenkiinnoksi pehmokettua kohtaan. Lähestyi heti uteliaana meitä.

Ei ollut vaikea arvata, minkä eläimen kyseinen lapsi nimesi lempparikseen vielä kotonakin.



Mun lemppari oli tällä kertaa vaikkapa päästäinen, jonka joku lapsista bongasi majavan pesästä ruokavarkaista. Vaikutti aika hömelöltä otukselta yrittäessään epätoivoisoisesti ja kaikin keinoin tunkea liian isoa jyvää suuhunsa. Pöhkö elukka oli se.

Ja hauska päivä oli. Ähtärin eläinpuisto on iki-ihana, täynnä nostalgiaa ja nyt myös uuden odotusta. Pandatalo oli jo hyvällä mallilla. Ensi vuonna uudestaan siis!




24.8.2017

Sopeutumista työrytmiin



Töitä on nyt tehty reilu kaksi viikkoa. Puhuin aiemmin, että luulen saaneeni niin sanotut uomat luotua. Mulla on jonkinlainen hahmotus ja aavistus siitä, millaisiksi tulevan vuoden viikot tulevat muotoutumaan.

Luulen, että tulevat maanantait, tiistait ja keskiviikot oon rättipoikkijapuhki. Päivät ovat pitkiä ja erityissuunnittelua vaativat tunnit ajoittuvat noille päiville. Ajatukset raksuttavat töissä kellon ympäri. Keskiviikkoiltana olen todennäköisesti jatkossakin aina vihainen kuin mikäkin, koska siinä kohtaa alkaa hellittää. (Mistä tulikin mieleeni, että lankakerho on ensi viikolla taas keskiviikkona!) Torstai ja perjantai näyttäisivät olevan lyhyitä ja väljiä päiviä, joina ehdin miettiä välituntien aikana tulevan viikon suuntaviivat. Noina päivinä ehtinen jopa pitää pari kahvitaukoa!

Ei siis huonolta vaikuta yhtään. Kolme raskasta ja hektistä työpäivää, joiden jälkeen kaksi iisiä ja siihen päälle kaksi vapaata. Ajoittaisesta alkuväsystä ja sen tuomista liian tutuista lieveilmiöistä huolimatta oon aika tohkeissani tästä alkaneesta lukuvuodesta.

Yksi huoli mulla kyllä on, ja nyt kun työhöpinät aloitin, niin otanpa senkin esille. Nimittäin pidettävien liikuntatuntien paljous ja erityisesti se, että omat rikkoutuneet korvani eivät kestä pilliin viheltämistä. Oikeassa korvassa varsinkin rätisee kipeästi joka kerta, kun pienestikin vihellän. Tietääkö kukaan onko olemassa korvaystävällisempiä pillejä tai muita äänimerkkitoimintaan sopivia vempaimia...?


Epätarkka kuva jumppakaveriksi lyöttäytyneestä Miukusta ei nyt liity tähän mitenkään, mutta eipä mulla nyt kauheasti työaiheista kuva-aineistoakaan kerry. Toisaalta en tiedä, miten hyvin työaihe nyt muutenkaan sopii tänne blogiin. No, kirjoitan edelleen mieleni päällimmäiset, ja tämä on nyt sitä. Sopeutumista uuteen rooliin.

Ja argh. Nyt katkesi ajatus, ihan tähän paikkaan. Join nimittäin juuri tyhjäksi Sen kahvikupillisen, joka menikin silmien taakse tuikkimaan ja tekemään olosta öllön. Valkoisesta blogipohjasta tuli liian kirkas katsoa ja näppiksen naputusäänestä turhan terävä kuunneltavaksi. Olinpas taas varomaton. Sen siitä saa, kun ehtii pitämään kahvitaukoja niin töissä, kuin kotonakin!



21.8.2017

Metsäretkellä



 



Viikonloppuna reissailtiin siskon perheen kanssa Ilveskivellä. Joka siis näköjään ei sijaitsekaan Pietarsaaressa, kuten kuvittelin koko eilispäivän, vaan Pedersöressä. No, sama sen väliä. Ei tämän ole tarkoituskaan olla tietoisku, sen tehnee siskoni tai joku muu sellainen retkeilijä-bloggailija, joka tutustuu kohteeseen ihan liki ja vähän faktammin. Itsehän en edes ottanut kontaktia koko kiveen, vaan söin lähinnä eväitä. Ja luulin olevani Pietarsaaressa. Sentään yhdessä kuvassa vähän näkyy tuo Ilveskiveksi nimetty jyhkeä siirtolohkare.



Lasten kanssa retkeilevillekin tämä oli kiva paikka. Ihan auton ääressä ei eväitä saa syödä, eikä rattaillakaan kannata kuvitella pääsevänsä perille. Kolmevuotias taisi jaksaa itse kävellä koko kinkkisen polun, käsittääkseni noin kilometrin verran. Ja minä jaksoin juuri ja juuri kantaa erään tymäkän kaksivuotiaan perille ilman syliä kummempaa kantovälinettä.

Menkää. Käykää. Oli hieno! Tai jonnekin muualle, mutta metsään ja eväin. Vielä tarkenee!







19.8.2017

Aikamatka albumien kautta



Tilasin taas pitkästä aikaa tuhatmäärin kuvia albumeihin. Totesin, että vaikkei albumeilla ikuista arvoa olisikaan, on jo se tärkeää, että lapset itse saavat katsella ja läpikäydä elämäänsä kuvina. Ja sen ovat kyllä ahkerasti ja usein tehneetkin.

Pienimmälle en ole vielä aikaisemmin saanut aloitettua omaa albumia. Mutta sentään nyt. Hänkin ihmeissään kuunteli, kun kuvakasojen keskellä osoitteli vauvoja ja kerroin niiden olevan hän itse. Ja oppi siinä kohta itsekin ajattelemaan niin.

Suurin ahaa-elämys Miukulle tuli, kun hän näki kuvassa pehmolelun, jonka kanssa oli juuri hetki sitten nukkunut päiväunet. Haki sen näytille ja silmät loistaen näytti löytönsä mulle. Että katso nyt, tässä ja tässä, sama kissa! Lämpimät terkut tekijälle!


Eli sama johtopäätös taas: kyllä, albumit on hyvä juttu. Ja itselläkin on ollut ihana aikamatka kahden vuoden taakse. Ihmeellinen ja onnekas elämä on mulla kyllä tähän asti ollut, ei voi muuta sanoa!


18.8.2017

Viikko pulkassa



Kiirusta on ollut töiden aloittamisen suhteen. Illat olen käynyt ylikierroksilla ja tehnyt täysin turhaa metatyötä kykenemättä keskittyä esimerkiksi lapsiin lainkaan. Nyt kuitenkin luulen, että himpusti alkaa hellittää. Pääuomat on saatu hahmoteltua syksyä varten ja ajatuksena on nyt letkeästi virrata niitä pitkin tulevat viikot. (Muka...?)

Miukunen on hoitotaipaleen helpon alun jälkeen ottanut takapakkia ja saa tolkuttomia raivareita. Tänään esimerkiksi siitä syystä, että minä aamulla tulin nostamaan sen pois sängystä, eikä isä. Semmoinen kiljunta on kivaa siinä kuuden jälkeen aamulla. Heittelehti lattialla ulvoen kymmenen minuuttia, kunnes vasta rauhoittui syliteltäväksi. Yritin siis sylitellä jo aikaisemmin, mutta en kelvannut ja sain kantapäästä niin tiukkoja osumia, että laskin mieluummin lattialle rimpuilemaan.

Ja ymmärrän toki. Mitäs vein vauvani hoitoon. Enpä sitten saa hoitaa itse enää ollenkaan. Vain isä kelpaa sängystä nostamiseen ja esimerkiksi kaupassa kädestä pitämiseen. Nyyh. Looginen puoleni tietenkin vakuuttaa, että tämä on normaalia ja ymmärrettävää, erillisyyden prosessointia, mutta herkkis minussa on vähän loukkaantunut tästä kaikesta kokemastani syrjimisestä.

Mutta hei, nyt on se hetki, jota tekin ehkä tiedätte mun odottaneen jo pari vuotta: Perjantai-iltapäivä ja aika toivottaa "Hyvää viikonloppua!" Kaikki post it -laput kalenterin välistä saa heittää roskikseen merkiksi siitä, että tehtävät on hoidettu. Kyllä: Hyvää viikonloppua! Ooohhohoo!





14.8.2017

Kukkapenkistä pöytään






Meidän kukkapenkit on olleet vuosikausia kauheassa kunnossa, villimaana. Sinnikkäästi kuitenkin liljat puskevat itsensä sieltä läpi. Tänä vuonna kuukauden normikesäaikataulustaan myöhässä. Päätin surutta niittää kukkasia maljakkoon, koska oon paljon enemmän "leikkokukkatyyppi", kuin puutarhurityyppi. Silti jotenkin vieras ajatus, että sitä napsisi omasta penkistä kasvatteja maljakkoon. Mutta kuitenkin kaupasta voi hakea muiden kasvattamia. Vai onko teistä ihan normaalia tehdä noin?

Ja on komeassa kukassa muuten liljat tänä vuonna! Yhdessäkin varressa on seitsemän kukkaa. Ja ehdottomasti pääsevät keittiössä loistamaan paremmin, kuin hiirenvirnan, nokkosten ja horsman keskellä!




Sinne meni auto



Ohoi! Lankakerho aloittaa syyslukukauden keskiviikkona 16.8.2017 klo 18 kahvilassa Seinäjoella. Olkaahan mukana! (Tarkemmat sijaintitiedot yv:nä.)

Päivän muuna blogiaiheena olkoon autokaupat. Myytiin nimittäin juuri ensiautomme. Alkoi olla meille liian työläs pikkuvikoineen. (Pikkuvikoja, kuten rikkinäiset jarrut...) Oltiin varmasti hyvää kaupantekosakkia, kun itse lipsauttelin suoruuksia siitä, miten röttelöön kuntoon auto on mennyt, ja lapsi ulvoi hysteerisenä, ettei sitä saa myydä. Lapsia en saanut kaupantekotilanteesta kammettua irti, mutta itseni ymmärsin vetää sivummalle pilaamasta potentiaalista ostopäätöstä möläytyksineni.

Ostajat eivät onneksi vähästä hätkähtäneet. Eivät auton kunnon, eivätkä itkujen suhteen. Olisivat varmaan vaikka ottaneet viisivuotiaan itkijänaisen kaupanpäällisinä. Sohvalla jatkettiin kainalokkain ulinaa. Ettei sitä olisi saanut myydä. Ja ettei se auto olisi halunnut luopua meistä. Että se oli ensimmäinen auto, jonka mä oon nähnytyhyy, yääää!! Meinasin tarttua lauseeseen ja sanoa, että niinpä, tuossa autossa teidät isot on aikanaan tuotu laitokselta kotiin. Mutta enhän siinä onnistunut, kun ihan yllättäen aloin itsekin parkua naurunsekaisena vesiputouksena. Sen verran meni jälkikasvu mun itkuista hämilleen, että saatettiin katsoa lopulta Pikkukakkonen rauhassa loppuun. Enää vain ajoittaisten rajuhkojen nyyhkäysten säestämänä.

On tämäkin nyt kans tämmöstä.




12.8.2017

Viisi kynttilää vuosien takaa










Tänään on juhlittu viisivuotiasta. Sankari tälläytyi jo hyvissä ajoin ennen juhlia ja asusteita lisäiltiin pitkin iltaa. Ja hajuvettä... Ihana prinsessa, jolle päivä valkoisessa mekossaan ja huomion keskipisteenä oli toiveiden täyttymys.

Lempijuttu on jo kolmatta synttäriä Frozen, ja hauskasti vieraat olivat ottaneet huomioon topakan toiveen "kaiken täytyy olla elsaa". Etukäteen oli jo arvattu, että kakku on varmasti Elsa-kakku. Lampussa roikkui lumihiutaleita ja turkooseja palloja, ja kaikki mahdollinen oli saanut ripauksen sinistä ja vihreää elintarvikeväriä.


Vaikka saattaa taas kuulostaa, että teemajuhlia olisi suunniteltu ja värkätty pitkään, on totuus toinen: Pallot laitettiin kyllä jo alkuviikosta kattoon, mutta muuten kaikki on lonkalta vuorokaudessa kehiteltyä. Aamulla leivoskelin, mitä mieleen tuli. (Tarjoilut jäivät tosin kuvien ulkopuolelle näköjään.)

Paitsi ainiin, yksi juttu on tehty todella hyvissä ajoissa: kakkukynttilät olen ostanut ehkä 3 vuotta sitten odottamaan tätä päivää. Kaupan poistokorissa oli pojan nimi, jonka kynttiläkirjaimet uudelleen järjestämällä (ja yhden pois jättämällä) sain koottua keskimmäisemme nimen. Ajattelin silloin, että olisi hauska juttu, viisi kirjainkynttilää viisivuotiskakkuun. Tuntui kyllä naurettavalta ajatella niin pitkälle tulevaisuuteen. Mutta niin vain tänään toteutui silloinen ajatus. Hämmennyn. Liikutun.


Siinä ne vielä värkkäilevät yhden kuvan verran legojuttujaan yökkäreissä. Mutta piti saada pallotkin johonkin kuvaan. Viisivuotias ja seitsemänvuotias. Niin isoja, etten oikein voi uskoakaan.

Tänään ainakin itselläni ja kuopuksella on purkautunut uuden alkaneen arjen stressi. Pienin on itkenyt, kiukutellut ja kaivannut syliin. Itse olen huomannut ajatuksissani tänään takertuvani haasteilta tuntuneisiin pointteihin, jotka vielä eiliseen asti sain pidettyä draivin alla piilossa. Supersankariolo on vaihtunut "mä en sittenkään jaksa" -oloon. "Väsynyt mutta onnellinen" on ollut nyt enemmänkin vain "väsynyt".

Olo kuulunee asiaan ja mennee ohi?



11.8.2017

Alkuspurtti




Huhhuh! Ensimmäinen työviikko takana ja päivät työmaalla on venyneet iltamyöhään asti. Nyt pitäisi päästää pää luottamaan siihen, että maanantai on suunniteltu (Onko? Muistinko kaiken? Valmistelinko? Minne laitoin? Ehdinkö? Varasuunnitelmat? Infosinko?) ja saada pää viikonloppumoodiin. Eli 5-vuotissynttärimoodiin.

Lapsilla on alkanut arki täysin kivuttomasti, jokaisella. Mahtavaa! Eiköhän takkuisiakin aamuja ja väsynsurkeita iltoja vielä tule, mutta helppo alku on iso helpotus!

Tässä pari kuvaa, jotka halusin koulun pihalla kuvattavan minusta ja omasta ekaluokkalaisestani. Eri ovista mentiin kellon soidessa sisään, mutta samaan taloon.







9.8.2017

Odottelevia reppuja





Reput pakattuna huomista varten. Hiippailin ottamassa niistä rakeiset yökuvat.

Talo puhkui koko illan tärisevää intoa ja iloa. Pienet ovat pakanneet tohkeissaan. Koululaisen kanssa käytiin ostamassa kaksi uutta teroitinta. Sanoi hymyillen toivetta kahdesta teroittimesta "suuruudenhulluksi", mutta mielestäni aika kohtuullista, sillä ne olivat ainoat syksyn kouluhankinnat ehdottamani läksyntekoalustan lisäksi.



Hoitoon menijät ovat pakanneet vaihtovaatteensa itse. Pieninkin tohkeissaan hoki "hoitoo, suusut, reppuun". ("Suusut", eli housut.) Vaatteiden ja unikavereiden pakkaamisen välissä reppu on tomerasti pitänyt aina sulkea ja avata uudelleen. "Tämä päälle", hän komensi nukkumaan mennessä ja oli solmussa repun olkainten välissä. Ei laitettu reppua vielä yöksi päälle, vaan sai jäädä lattialle odottamaan aamua.



Keskimmäinen on yhteisen pakkaamisen jälkeen tunkenut salaa laukkunsa täyteen pikkupehmoja. Neuvoin aikaisemmin ottamaan yhden unikaverin. En ajatellut näin ensimmäisenä päivänä vielä salamatkustajiin puuttua, olkoon se nyt hänen pikku jekkunsa... Tuo repun vieressä myttyävä Nalle Puh -huivi on muotoutunut "vanhalla ikää" jonkin sortin turvarievuksi, ja sen mukaan ottamiseen pieni pakkaaja kävi varovasti pyytämässä lupaa. Kun "jos tulee vaikka ikävä".



Mutta mitenkäs, kun yksi reppu lojuu vielä varaston rojunurkassa? Joku taitaa ottaa vähän toisia rennommin? ...Konkari...