25.9.2016

Joskus Jomppa kiljuu




Esikoinen oppi reilu puolivuotiaana korviavihlovan kiljunnan. En koskaan ollut kuullut mitään vastaavaa. Enkä paljon sitten sen koomminkaan. Kunnes nyt, valitettavasti, ihan kotonamme taas raikaa. Miuku kiljuu niin, että tärykalvot tuntuvat särkyvän sirpaleiksi korvan pohjalle. Sattuu. Sellainen kirkas, kipeä kiljunta, jossa ei pahimmillaan ole särön säröä.

Muistan, että esikoisen kohdalla tunsin epätoivoa. Ei vain keksitty mitään, millä kiljuntaa olisi voinut kitkeä. Epäjohdonmukaisuus omissa reagoinneissa tuskin helpotti asiaa. Niinpä ajattelin, että kun nyt viisaampana jaksan aina hiljaisella äänellä rauhoittaa Kiukkumiukun, niin hänkin tottuu pyytämään asioita hiljempaa. Vaan ei. Kun kiljahdus sattuu sopivasta kulmasta ja sopivan yllättävästi, ryöpsähtää spontaani parkaisu itseltäkin. Oon oppinut, että kiljahdusalttiissa tilanteissa en vahingossakaan käännä korvaa lapseen päin tai pitelen valmiiksi jo sormea korvalla. Ostoskärryissä ollessa, ruokaa laittaessa, autokiukun iskiessä... Ääni sattuu vähemmän, kun ei pääse suorinta tietä tärykalvoille asti.

Huoh. Luulisi, että olen asiantuntija aiheen suhteen, mutta ei. Kertokaa siis te, milloin tämä loppuu? Hampaiden tultua? Uhmavaiheen loppuessa? Puheen kehittyessä? Ja vinkkejä hiljaisempaan arkeen? Peltorit ja ruoan tekeminen salaa ovat jo tuttuja juttuja. Kiljuntaan kuiskauksella vastaaminen toimii myös. Joskus. Mutta hermoraunioksi ehdittyäni ei kuiskailu oikein tahdo luonnistua itseltäkään.

Kuvassa hän kieppuu kiukuissaan lattialla, ja kiljuu. Kuinkas sattuikaan. Ei huvikseen, vaan koska halusi kirjan itselleen. Ja kaikkihan me tiedämme, että haluamansa saa varmimmin kiljumalla ja kieriskelemällä lattialla. Näin ilman ääntä se on ihan huvittavakin näky.








Ei kommentteja:

Lähetä kommentti