30.1.2015

Siivouskukkia...


ennen...


Pitkästä aikaa, ehkä ensikertaa tämän vuoden puolella, sain itseltäni luvan ostaa Siivouspäivän Kukkia. Energiataso on ollut koko viikon ihan uudenlaista, ja yllättäen kaaos alkoikin näyttää vain tavaroilta, jotka voi siirtää oikeille paikoilleen. Ja minäpä siirtelin. Kaksi iltaa. Väsy ei pistänyt peliä poikki, joskin mahassa kinnasi välillä sen verran, että piti istahtaa sitä nollailemaan. Mutta väsy ei vaivannut. VÄSY EI VAIVANNUT! Jipii!

No, järjestelin kaiken ja pyyhin pölyt, mutta imuroinnin jätin miehelle ja lähdin ostamaan niitä kukkia. Löysin superalesta lastenvaatteita, lakanat, tytölle kengät ja pari purnukkaa. Unohdin kukat. Höh. Fiilis siisteydestä ei saanut täyttymystään ja alkoi murjotuttaa. Kuinka voikaan ihminen olla lapsellinen...


...jälkeen

Lisäksi murjotuttaa se, ettei kukaan täällä oikein jakanut mun intressiä. Tiedätte varmaan, mitä tarkoitan. Ja sitten vielä närästääkin. On se hyvä huomata, että valittamisen aihetta löytyy aina, vaikka yksi syy poistuisikin. Hah...






29.1.2015

Minäkin Haluaisin



Oon törmännyt monessa blogissa Haluaisin-haasteeseen ja lueskellut haluamisia miettien, että mitäköhän itse haluaisin. Nyt haaste osuikin omalle kohdalle, kun Uraäiti haastoi. Heti alkoi raksuttaa. Sitten erehdyin lukemaan haasteen alkuperäisen innoittajan, Markus Kajon Itse haluamiaan -tekstin, ja nyt en osaa haluta senkään vertaa, kuin aikaisemmin olin onnistunut jo luonnostelemaan. Kun se halusi niin hauskoja juttuja, ja mä haluaisin vain mustikkakiisseliä ja jugurttia. Ja Artekin ritiläpenkin.

Kokeillaan kuitenkin unohtaa Kajo ja haluta paineettomasti.

* No, haluaisin jonain päivänä Artekin koivunvärisen ritiläpenkin.

* Haluaisin tykätä maidosta. Sen maku vain tökkii. Oikein kylmänä menettelee, mutta jälkimaku on kamala, joten töissäkin kiskaisen lasillisen aina ykkösellä. Että tulee se jälkimaku vain kerran.

* Haluaisin syödä terveellisemmin. Haluaisin, etten yhtäkkiä tykkäisi yhtään sokerista ja pullasta. Tai en oikeastaan haluaisikaan. Se se ongelma varmaan onkin. Tai siis ei se olisi ongelma, ellei blogeissa mainostettaisi raakasuklaata ja sokerittomia superfood -ruokavalioita. Haluaisin, ettei mainostettaisi.

* Haluaisin kylpyammeen. Semmoisen ylellisen tassullisen. Taikka tavallisen. Ja keittiöremontin. Mut en haluais niitä kyllä oikeasti, koska nyt ei kiehdo remontit ja keskeneräisyys yhtään.

* Haluaisin paremman muistin. Että muistaisin ihan käytännön asioita ja lupaamiani juttuja paremmin. Tärkeitä muistojakaan ei ole kiva unohtaa... Ja haluaisin muistaa kaiken, minkä kerran opin. Enkun kielioppipoikkeuksetkin joudun opettelemaan joka kerta uudelleen, kun sitä peräkkäisinä vuosina opetan.

* Haluaisin varmuuden siitä, että elämä tulee menemään ihan hyvin. Että säästyn kaikelta, tai ainakin enimmältä niistä asioista, joita välillä hulluna pelkään.

* Haluaisin, että lapsistani kasvaisi tasapainoisia, ystävällisiä ja pärjääviä aikuisia.

* Haluaisin, että meillä olisi pitkästä aikaa oikein tosi siistiä kotona.

* Haluaisin saada tavaran vaihtumaan kätevästi ja sujuvasti: myytyä itselle tarpeettoman vaivattomasti ja löytämään tilalle tarvitsemamme edullisesti. Haluaisin muuten mankelin.

* Haluaisin olla motorisesti ja liikunnallisesti taitavampi. Että voisin edes joskus kuvitella osallistuvani jollekin ryhmäliikuntatunneille. Vaikken oikein osaakaan hahmottaa, miksi ihmiset kokevat sen jotenkin hauskana. Mä oon semmoinen kotijumppavideotyyppi, jos edes se.

* Haluaisin osata manipuloida ihmisten asenteita. Mietin tässä nyt lähinnä oppilaiden oppimismotivaatiota ja omien lasten osittaisia asennevammoja. En mitään sen kummempia maailmanvalloitus tai -pelastussuunnitelmia.

* Äskeisestä tuli mieleen, että oon jo pitkään miettinyt (eli haluaisin tietää...), millaista olisi, jos maailman asioista päättäisi pelkästään Viisaat, Rauhaa tavoittelevat ja Sydämelliset ihmiset. Että onnistuisko sellainen. Vai tarvitseeko maailma kovaa johtamista ja sotia? Vai enkö vain ymmärrä, ettei se ole pelkästään sitä?

* Haluaisin olla fiksumpi. Sivistyneempi, helpommin uutta omaksuva ja nokkelampi.

* Haluaisin, että eilinen ja toissapäiväinen energisyys ja väsyttömyys olisivat uuden alkua. Että se raskausväsy olisi tosiaan kestänyt vain puoliväliin, ja nyt puskisi virtaa ja tarmoa ja siivouspuuskaa edellistenkin kuukausin edestä.


Mitä sinä haluaisit?




27.1.2015

Odotusta, pelkoja, suunnitelmia...









Löysin vanhan Bolakorun ja ostin siihen mustan nyörin tilalle uuden ketjun. Näyttää taas kivalta, vaikka onkin lommoinen. Helinää vauvalle.

Hassusti tämä mahan kasvaminen hämmentää. Vaikka odotus on ollut luontevaa ihan alusta alkaen, on silti jotenkin vaikeaa ymmärtää, että siellä Se jo on. Se, jota haaveilen joidenkin kuukausien päästä piteleväni sylissä. Kun oikeasti pitelen jo.

Mahan kasvun myötä myös tulevaisuuden pelot taas konkretisoituvat. Eniten jännitän syksyä. Jossain vaiheessa pitäisi tehdä päätöksiä sen suhteen, miten käytännön arki hoidetaan. Tällä hetkellä, näissä jatkuvasti jauhamissani väsyissä, en näe mitään mahdollisuutta selvitä kolmilapsisesta arkipäivästä uhmineen ja erilaisine tarpeineen ja rytmeineen yksin, ainakaan menettämättä hermojani ja järkeäni. Mutta enhän mä näin väsynyt varmaankaan silloin enää ole? Ja mistäs tiedän muutenkaan, millaisia haasteita nämä isommat siinä vaiheessa sitten tarjoavat (jos mitään), puhumattakaan siitä pienimmän luonteesta ja tarpeista.

Päässäni kuulen kommentteja, joita saisin, jos päättäisimme viedä isommat lapset syksyn tullen hoitoon. Tietenkin kuulen ne kummastelevina ja syyllistävinä. Ja sitten taas, kun mietin, miten rankka oli edellinen vauvavuosi, näen parhaana vaihtoehtona itseni (ja isompien lasten) kannalta, että isosisarukset ainakin välillä pääsisivät muiden hoidettaviksi ja leikkikavereiden seuraan. Ja että minä saisin keskittyä vauvaan ja itseeni.

Eihän tätä vielä tarvitse tietää ja päättää. Meillä on onnellinen tilanne, että koko perhe kesälomailee vauvan ensikuukaudet. Tietenkin joku suunnitelma pitää jo keväällä olla.

Mitä te tekisitte tai olette tehneet? Mitkä asiat päätökseen vaikuttaisivat? Mitä ajattelet siitä, jos isommat viedään hoitoon ja äiti keskittyy hoitamaan täyspainoisesti vauvaa ja itseään? Haluaisin ajatella, että vaikka kaikki kummastelisivat ja neuvoisivat toisin, uskaltaisin tehdä päätöksen itse. Tai perheen kesken. Mutten kyllä tiedä, uskaltaisinko oikeasti...


26.1.2015

Ne Kahvikupit





Siellä huuto.netissä nämä huusivat minun nimeäni, ja minä niiden: Arabian Filigran! Mr Pii puolestaan huusi hyvän huudon, ja tänään ne tulivat ehjinä ja Niin Nätteinä perille.

Kyllä tämä taitaa olla Se Kuppirakkaus, vaikka iskikin nopeammin, kuin mihin oikeastaan olin valmis.












25.1.2015

Retkillä Vaasassa ja vaatekaapissa




Käytiin eilen Vaasassa. Alkuperäinen ajatus oli mennä koko perheellä teatteriin, mutta tietenkin liput olivat loppuneet juuri ennen soittoamme. No, mentiin kaupoille ja kahville. Jaksoin kiertää tasan kaksi tuntia. Sitten alkoi silmä hakea laukkujen ja vaatteiden sijaan istumapaikkoja. On vähän vaikea hyväksyä tätä, että kroppa määrää. Kun mieli tekisi kaikkea muuta. Kuten uutta käsilaukkua.

Poika osti isänsä kanssa retkipatjan, koska olin leikellyt edellisen askarteluihini. Jo kotimatkalla mietti, että "missähän minä voisin tällä yöpyä". Koska lapsistamme juuri tämä on perinyt isänsä nukkumis- ja nukahtamistaidon, ei ollut iso kynnys ehdottaa, että voisit mennä vaikka eteisen kaappiin nukkumaan. Sinne sitten teki pesän ja otti taskulampun. Vähän piti hyöriä, kun ei ihan heti tahtonut uni tulla, mutta kun isä kävi huikkaamassa, että voisi olla parempi siirtyä omaan sänkyyn, oli aika antaa nukkumatille periksi. Ja siellä kuorsasi sitten koko yön.

Pienestä ne lapsuusmuistot syntyvät. Ja retkifiilis.




23.1.2015

Lisää tunnelmanluojia kotiin



Viikonloppu. Menosuunnitelmia. Voi olla, että leposuunnitelmiksi vaihtuvat kehon vaatimuksista, mutta jo suunnitteleminenkin tuntuu hauskalta. Tänään lähdin pitkästä aikaa yksin kotoa illanviettoon, kynttiläkutsuille.

Vaikka mr Pii miten arvostaa ja oma-aloitteisesti meistä useammin jopa luo tuikkutunnelmaa, en mun arvokkaiden kynttiläkippojen tarpeellisuutta oikein saanut sille vakuutettua. Tosin se vain hymähteli, eli eikös se oo melkein hyväksyntä? Ihmeellinen hyväksyntä tuli myös mun älyttömälle kahvikuppikuumeelle: olin pyöritellyt yhtä huuto.netin kohdetta, ja kun en saanut mössöaivoisuudessani päätöstä tehtyä, se käväisi vaivihkaa 5 minuuttia ennen huudon loppumista huutamassa. Ja hyvät kaupat tekikin kaikkine kaupanpäällisineen. Ihmeellinen mies. Vaikka miten oon nuiva ja kykenemätön ja olematon, se tekee mun puolesta kaiken. Ihan hömppäostoksista alkaen. Lämmittää auton joka aamu, pukee lapset ja ruokkiikin useimmiten. Ja pesi uunin.

Kahvikupit esittelen sitten varmasti, kun tulevat perille. Paitsi jos olivatkin ihan huono sika säkissä. Sitten en mainitse mitään, älkää tekään. Eikä varmaan mr Piikään, hymähtelee vain. Semmoinen se on oppinut olemaan.



Syleile elämää. Koko sydämestäsi. Just. Syleilin.




22.1.2015

Onpa tunteikasta









Eilen istuskelin melkein kolme tuntia neuvolan odotushuoneessa. Se oli kivaa. Kivempaa, kuin kotisohvalla lojuminen: ei tullut huono omatunto. Luin lehtiä. Itketti, kun luin synnytystarinoita ja yhden pikkuisen ensimmäisestä hoitopäivästä. Pulleista sukkahousujaloista, uusista tossuista, ikävästä ja uudesta repusta.

Illalla sain raivarin, kun astuin kodinhoitohuoneen sotkun keskelle löytämättä jalalle paikkaa. Tai oikeastaan siihen kulminoitui monta muutakin pikkuärsytystä, kuten kynteen tökännyt laukun solki. Huusin vittu ja heitin puujäätelöllä reiän kylppärin oveen. Ensin suututti, sitten vapautti, sitten hävetti. Aamulla helpotti vähän, kun uskalsin mennä katsomaan "reikää": oveen olikin vain tarttunut maalia lelujäätelöstä. Toivottavasti vittu ei tarttunut kehenkään...

Yöllä itkin Holopaista. Kun se tunsi inhimillisiä tunteita: ylpeyttä ja jännitystä siitä, mitä muut ajattelevat. Ja sitten se oli niin surullinen ja väärinymmärretty. (Holopaiselle Sykkeeseen lämpimiä terkkuja.) Itkin sitä vähän vielä aamun työmatkallakin.

Unissani olin juhlissa. Muilla oli hauskaa, minä käperryin sänkyyn, kun en väsyltäni jaksanut muuta. Joku onneksi huomioi mut ja kuiskutteli, että olen silti rakas ystävä. Vaikken laulanutkaan karaokea, enkä osannut soittaa ulkomuistista Syksyn säveltä. Ja vaikka olin kateellinen sille, joka varasti shown.

Että semmoista. "Onneksi" mulla on jo vähän kokemusta näistä mielialojen vaihtelusta. Ja onneksi tällä kertaa on muitakin tunteita valikoimassa, kuin raivo ja sitä seuraava syyllisyyspainotteinen normaalitila. Toisin, kuin joskus on ollut. Jos sellainen vaihe vielä tulee, tiedän toivottavasti mennä lääkäriin tarkistuttamaan hormonitasapainoni tai korvien välin.


21.1.2015

11-haaste




Sain 11-haasteen Heidiltä Ruusumäki-blogista.

11 pikkuasiaa minusta:

1. Ostin vauvanhoitovimmoissa its-- siis lapselleni vauvanuken.
2. Uskon ihmismielen selittämättömään mahtavuuteen.
3. En halua voita ja juustoa samalle leivälle.
4. Olen aika pihi.
5. Jumitan joskus asioihin ja saan päähänpinttymiä.
6. Jännitän autolla ajaessa ohittamista.
7. Osasin aikoinaan ratkaista Rubiikinkuution.
8. Mun pitää välillä tarkistaa 6, 7 ja 8 kertotaulun vastauksia...
9. Mulla on skolioosi.
10. Inhoan hirrrrveästi palelemista.
11. Tykkään hiljaisuudesta.


Sitten vastailen Ruusumäen Heidin 11 kysymykseen:


1. Pidätkö Aura-juustosta? En...
2. Viimeisin näkemäsi uni? Mulla oli kaksi aviomiestä. Siis omani tuplana. Oli stressaavaa.
3. Mistä haaveilet? Viimeisin maininta taisi olla kylpyamme. Ei tosin tärkein haave.
4. Mikä sinusta tulee isona? Mummiudesta haaveilin jo lapsena.
5. Lempi tv-sarja? Innolla aina odotan ohjelmia Syke, Loirinuotiolla ja Ensitreffit alttarilla.
6. Lempiväri? Ei vaatteissa, mutta muuten auringonkeltainen.
7. Viimeisin ostos? Jakkutakki, jota epäröin, mutta kotona olin tyytyväinen.
8. Paras lapsuusmuisto? Monet parhaista sijoittuvat mökille ja esim. pitkiin barbieleikkeihin.
9. Kolme suosikkiblogia? Yritin selailla listojani, mutten osannut valita kolmea. Sori.
10. Minne haluaisit matkustaa? En oo koskaan kokenut mitään kaukokaipuuta, mutta kyllä mä johonkin lämpimään eksoottiseen paratiisiin voisin joskus vanhana mennä piipahtamaan.
11. Lempiruoka? Puuropäivänä (eilen) sanoin töissä, että "lempiruokapäivä", mutta ehkä olisi tyylikästä keksiä joku muu. En keksi.

Minä kysyn myös 11 kysymystä:

1.Valitatko todennäköisemmin paukkupakkasista vai kuukauden helleputkesta?
2.Oletko koukussa johonkin?
3. Mieleen jäänyt tärkeä elämänohje? Kuka sen kertoi?
4. Mikä viimeksi itketti?
5. Omituinen harhakuvitelma, joka sulla on lapsena ollut?
6. Kivuliain itsellesi sattunut asia?  
7. Lempilintu?
8. Lottoatko?
9. Mikä tulevaisuudessa jännittää?
10. Päivän paras hetki?
11. Jos fyysisiä ja henkisiä ominaisuuksia saisi ostettua kaupasta, mitä ostaisit?

Nyt kuuluisi haastaa 11 pikkublogia, mutta koska kolmenkin valitseminen oli vaikeaa, teen tässäkin niin kuin viimeksi samaisen haasteen saadessani, eli haastan jokaisen: poimi tästä blogiisi tai vastaa kommenttiboksissa.

Erityisesti haluan haastaa tällä kertaa blogittomat sukulaiseni, joita uskon täällä jonkin verran käyvän. Muutkin ehdottomasti saavat vastata.




Lapsi olisi halunnut nimetä uuden nuken kaimakseen. Johdattelin kuitenkin niin, että lopulta siitä tuli (kompromissi-) Kaisa. Oli muuten hankalaa löytää kauniskasvoinen nukke, uskokaa tai älkää. Siksi ei pukkikaan tuonut, kun kaikki näyttivät karmivilta.






18.1.2015

Väsynyt ja pulska



Viikonlopusta noin puolet oon nukkunut, neljäsosan istunut autossa ja jäljelle jäävä neljäsosa on humputeltu (autokauppoja kierrellen ja aviotreffeillä). Sori, en jaksa laskea tekemisieni todellisia prosenttiosuuksia, fiilispohjaiset riittäköön tälläkin kertaa. Eniten ärsyttää se, että sen jatkuvan nukkumisen sijaan olisi ollut mielessä paitsi ompeluprojekteja ja shoppailua, myös tarpeellista siivousta ja muita kotihommia. Odottelenkin, josko tämä väsy ikinä vaihtuisi siihen pesänrakennusvimmaan, jota kyllä muistan edelliskerroilla joissain määrin kokeneeni.



Löysin kamerasta kuvia vain herkkuhetkistä. Jugurttia, jugurttia, mustikkakiisseliä ja jugurttia. (Kuva toimikoon musteläiskätestinä.) Salaatteja ja jätskiä. Ja sitten ihmettelen, miten pulskalta näytän niissä kuvissa. Kunnes juuri hoksasin, että puntarin kanssa jos asiaa tarkemmin tulkitaan, ei ookaan kyse huonoista poseerauksista ja kuvakulmista.

Sillai kai.

Autoasia on nyt puntarissa myös. Mitä sanovat kolmen istuimen perheet tähän asiaan?


15.1.2015

Kuppikuume






Joskus on aikuisemmat naiset vihjailleet, että kyllä ihmisellä pitäisi olla nätit kahvikupit kaapissa. Ja siis kattauksissa. Minä olen sen sijaan kattanut aina surutta arkeen ja juhlaan Iittalan mukit. Valkoiset, siniset tai muumit. Olen todennut, että kahvia juodaan kuitenkin mukillinen, eikä pikkukupit oikein sovi mun tyyliin. Että enpä tarvitse, enpä edes halua.

Siskon linkistä ajauduin selaamaan tori.fihin kahvikuppeja. Sellaisia nättejä, ennennäkemättömiä. Ja hoksasin, että oonhan mä eräänkin Karkkiksen blogissa ihastellut huikeita kahvikuppikirpparilöytöjä. Ajatellut, että tuollaisia voisin itsekin käyttää. Tuli hirveä hinku törmätä elämäni kuppirakkauteen. En missään tapauksessa ostaisi kahvikuppeja siksi, että "pitää olla kahvikupit", vaan haluaisin löytää jotkut, jotka on ihan pakko ostaa. Siksi, että ovat niin ihanat ja erityiset. Ja siihen asti tarjoilen edelleen aivan surutta muumimukeista.

Että nyt mulla on sitten kahvikuppikuume. Pojallekin sanoin niin, kun se ihmetteli selailemiani sivuja. Kahvikuppikuume JA kissakuume, se muistutti. Hänellä itsellään on kuulemma jääkaappikuume. Tuli itku, kun korjaaja sai vanhan kaapin kuntoon.




14.1.2015

Hihityttävät ensitreffit alttarilla




Kuka muu kehtaa myöntää lämmenneensä ohjelmalle Ensitreffit alttarilla? Onhan se nyt ihan sairas ja kyseenalainen formaatti, mutta pystyikö joku katsomaan eilisen jakson hymyilemättä ja törkeään jännitykseen eläytymättä? Jotenkin aivan mahtavasti ohjattu/leikattu jakso, tunnelmat ja tykytykset oli niin käsinkosketeltavia. Perheen miespuolinenkin sanoi, että oli hauskemman tuntuinen (siltä osin, mitä nyt seurasi), kuin ensivaikutelma antoi ymmärtää. Niin suomalainen. Ei pumpulihöttöä, vaan tirskumista paniikissa, varovaisia söpöjä ihastumisia, toiveikkuutta realistisella mielellä.

Mua hävetti, kun koko ajan suu venyi isompaan virnistykseen ja hermostunut tirskunta tarttui morsiamista itseenikin. Toisin kuin yleensä, en kyennyt peittelemään telkkariohjelman aiheuttamia tunteita. Mua niin jännittää, että kuinka niille käy. Toivottavasti hyvin! Kun kaikki näyttävät niin sopivilta pareilta. Juonipaljastuksia lukeneet eivät nyt saa kertoa.

No, se siitä. Omasta (myöskin pumpulihötöttömästä) arjesta muutama yksittäinen pätkä:

- Iltaisin sammun kuudelta päiväunille. Roolileikeistä innostuneen lapsen yksi leikki kuuluukin näin: "Mulla on väsy, meen sohvalle nukkumaan." Imartelevaa...

- Kunkin päiväyhteisöissä vellovia pöpöjä odotellaan kauhulla saapuviksi meillekin.

- Tänään kotimatkalla luulin haluavani kuunnella pitkästä aikaa radiota. Hassu tunne. Tosin olin väärässä, hiljaisuus oli parempi.

- Jääkaappi kosahti. Hirveän jännittävää. Nyt tekisi mieli kaikkea jääkaappiruokaa, mutta eihän niitä enää uskalla syödä. Eikä uusiakaan voi vielä hakea, kun vasta huomenna tulee korjaaja tsekkaamaan, saako sen kuntoon.



12.1.2015

Minusta tulee isona...



Pikkuipanan jutuille on viimepäivinä saanut nauraa kerrakseen. Ihmeellinen höpöhöpömimmi, joka selostaa tauotta elämänsä tärkeistä asioista. Ilman ässää, ällää ja ärrää, mutta painokkain ilmein. Mielikuvitus- ja roolileikit ovat tulleet kuvioihin. Välillä hän on "tyämiet", välillä "paomiet". Yhtenä päivänä hän kertoi, että hänestä tulee isona poliisi. Koska sitten saa olla poliisiautossa. (Olisiko pitänyt kertoa, että rosvonakin pääsee istumaan paljon poliisiautossa?) Hoitoon lähtiessä hän kiipeää autoon itse, koska on "ito poika". Puhelimella joko soittelee "täävvä on hätätijanne! Tunipano!", tai muuten vain soittaa "Ejinanne". (Äitiltä terveisiä Ejinanne!)

Lauantaina hän pakkasi palapelisalkun: "Heippa, menen kounuun! Menen opettamaan hapteja." Ja tulee kohta takaisin: "Ei onnut hapteja kounutta. Oni vapaapäivä." Tänään oli opella ollut kurja päivä, kun oppilaat eivät olleet halunneet kuulemma lukea kirjoja.

Kaikki roolileikit alkavat sillä, että kodinhoitohuoneesta haetaan pipo ja hanskat. Koska palomiehillä on pipo ja hanskat. Työmiehillä on pipo ja hanskat ja poliisilla myös. Opettajalla muuten ei ollut. Siisti sisätyö.

"Paomiet" kiipeämässä (pipo päässä) kiiruusti sammuttamaan "tunipanoa".



10.1.2015

Keltainen muki ja muita tilanteita



Jos eilinen purkaus oli tukahduttavan tunteikas, on tämänpäiväisessä kerronnassa taustalla vain vitsikäs virnistys. Mutta on se kuulkaa kumma: Hommattiin uudet kuomat pohjasta ratkenneiden punaisten tilalle. Pyöriteltiin kauan, kun haluttiin olla varmoja, ettei tule hommattua taas yhtä kiukuttelua aiheuttavaa vaatekappaletta lisää. Kyllä, nämä kirjavat haluan, hän vakuutti.

Ja sitten tänään ollaan riidelty siitä, että ei voi lähteä reissuun niissä rikkinäisissä punaisissa. Mutta kun mä en halua, että nämä likaantuu. Enkö mä voi käyttää näitä vain sisäkenkinä? No sitten mä ainakin pesen nämä joka päivä. (Ja sama keskustelu käytiin aamun aikana muutaman minuutin välein...) Eli okei: ei saa siis olla vääränlaisia pukineita, muttei LIIAN ihaniakaan.

Tässä illalla Hän sitten kyllä ällistytti mut ihan todella. Katoin iltapalaa ja otin pöytään oranssin ja keltaisen mukin. Tietenkin oli tarkoitus laittaa oranssi Hänelle, koska tiedän keltaisen osuvan suoraan kiukkusuoneen. VAHINGOSSA kuitenkin kaadoin laktoosittoman siihen keltaiseen, ja päätin sitten ottaa riskin ojentamalla mukin Hänelle. Hän katsoi sitä mittaillen, mutisikin jotain. Mutta se siitä. Joi menemään.

Myöhemmin käytiin Hänen aloitteestaan keskustelu:

Mulla kyllä tuli siitä keltaisesta mukista kiukkuinen mieli. Mutta ajattelin, etten sano sitä.
No mä huomasin. Osasit kyllä hienosti toimia!
Mä yritän, että mä en tänään enkä huomenna kiukuttelisi. Mutta sitä seuraavana varmaan vähän.

Hieno lapsi. (Vaikka kiukuttelisikin.)



9.1.2015

Kiukuttelu pelottaa









Aamu alkaa riidalla siitä, mitä vaatteita Hän ei suostu päällensä pukemaan. Jatkuu riidalla siitä, kummanko pitäisi viedä hoitoon, isän vai äidin. Aina tietenkin sen toisen, joka nyt olisi vuorossa.

Iltapäivän ensimmäinen riita iski eilen jo päiväkodin ovella, kun Hän kiellosta (ja totta puhuen en edes ajatellut, että olisi tuollaista tarvinnut kieltää!!) heitti ilkikurisesti kikatellen ison lumikokkareen päiväkotiin sisälle pukemassa olevien lasten keskelle. Vuorottainen kikatteleva pokkurointi ja kieltoja seurannut raivoaminen jatkui kotiin asti. Kaatoi pihassa mun työlaukun hankeen ja puhelinkin katosi (tosin löytyi vähän myöhemmin). Sitten rauhoittui, saatiin vähän juteltuakin rakentavasti ja rauhallisesti. Mutta ruoalla alkoi perinteinen riita siitä, että on väärän värinen muki. Ihan käsittämätön raivari.

Tuosta välistä on referoimatta tietenkin oma osuuteni, koska en kehtaa, vaikka parhaani yritin. Varmasti suhtautumisellani voisin (osatessani) vaikuttaa Hänen mielialojen ja käytöksen kehkeytymiseen...

Oma suuttumus yltyy joka kerta nopeammin nollasta sataan, johtuen siitä turhauttavasta tunteesta, että luulin tämän menevän joululoman ja levon myötä ohi, mutta ei. Wikipedian (hehe...) mukaan uhmaikä loppuu viimeistään 4-5 -vuotiaana. Ärsyttää ja pelottaa, etten tällä hetkellä osaa uskoa, että kyse olisi siitä. Entä, jos itse alan uskoa, että nuo ovat lapsen luonteenpiirteitä, eikä normaalia (joskin ymmärtääkseni aika aggressiivista muihin verrattuna) uhmaikää? Nappaako lapsikin sen olettamuksen mun vastakäytöksestä ja välillä valitettavan harkitsemattomista kommenteista? Ja kasvaako se silloin ikinä turvallisesti yli siitä uhmastaan? Kamalan pelottavaa. Kun ei tiedä, mitä tehdä. Tai niin. Ehkä oikeastaan tiedän, mutten tunnepuuskassani vain todellakaan aina kuitenkaan osaa.

Kerroin nyt liikaa, kun kerroin näin suoraan muista, kuin itsestäni. Pakko silti, kun melkein ahdistaa. Ja ainakin suututtaa. Hänen käytös ja mun käytös.

Meinasin sanoa, että kuvat nyt ei liity juttuun mitenkään, jouluakin niissä vielä on. Mutta liittyyhän ne: samainen "Hän" toi mulle tulppaanit kaupasta. Nimenomaan HÄN halusi tuoda. Niin että liittyvät hyvinkin, muistuttivat nyt juuri itseänikin siitä "toisesta puolesta"...

Mutta kerronpa senkin, että eilen taisin tuntea muutaman tömähdyksen, kun Perheen Pienimmäinen jumppasi masussa.




6.1.2015

Kuutamokävelyllä





Eilen käytiin Pikkiriikkisen kanssa kuutamokävelyllä 20 asteen pakkasessa. Alkumatkan fiilistelin pimeyteen tupruttavia savupiippuja ja lumesta nuokkuvia puita. Loppumatkan ihmettelin kitisevää lasta, joka käveli kummallisesti. Ei suostunut pulkkaan, ei suostunut kävelemään, ei päässyt ylös, kun kaatui. Hauskaa seuraa se kuitenkin kaikessa hassuudessaan oli: oltiin päästy suunnilleen tuohon kuvanottopaikalle, alkoi äitinsä suuntavaiston näköjään perinyt tyttö kysellä ihmeissään, että "äiti mihhä me onnaan?"

Kun sitten viimein päästiin kotiin kiljuvaksi muuttuneen lapsen kanssa huomasin pukeneeni sen alimmat housut vain puoliväliin asti. (Tarkoitus oli nostaa ne ylös yhtäaikaa seuraavan vaatekerran kanssa...) Vyötärökuminauha kinnasi siis polvien kohdalla. Olisi saattanut itseäkin vähän suututtaa.

Eilinen antoi toivoa alkavaan työarkeen: en nukkunut tai edes kaivannut päiväunia ja muutenkin oli virkeä olo ja mieli. Jes.


5.1.2015

Liian iso kynnys pikkujuttuille...?



Mitä harvemmin kirjoittaa, sitä hankalampi on aloittaa. Varsinkin, jos aikoo pysyä ytimekkäänä. Jos olisin kirjoittanut päivittäin, olisin varmaankin osannut helpommin jakaa kanssanne niitä pikkuasioita. Nyt tuntuu, että ei ole mitään "isoa"/"kokoavaa" sanottavaa, ja niitä "pieniä" on hassu kertoa, kun eivät ole välttämättä enää ajankohtiaisia.

Jos olisin kirjoittanut päivittäin, olisin ehkä luetellut tapoja, joilla Pienimmäinen on jo kuluneen vuoden aikana ehtinyt teloa itseään ja maallista omaisuuttamme.

Olisin varmaan kirjoittanut pidemmän tekstin siitä, miten väsyissäni käytän blogiin sen vähäisen ajan, minkä jaksan. Minkä muuten voisin käyttää tosielämän henkilökohtaisiin ystävyyssuhteisiin. Että miten hävettää se, kun en ole saanut kerrottua kaikille tärkeille ihmisille henkilökohtaisesti vauvan odotuksesta. Kun liikenevän ajan vain nukun, enkä soittele. Vaikka blogilla voin välittää terveiset monelle ystävälle kerralla, jää tietenkin niiden kuulumiset näin päin kuulematta...

Tai jonain päivänä olisin ehkä puhissut kasvatuskysymyksiä, jotka tuntuvat välillä niin painostavilta niskassa.

Ja painostavilta tuntuvat myös viimeöinä palanneet koulu-unet. Joissa en ole valmistautunut. Menen töihin miehen pitkissä kalsareissa ja lapsi mukanani. Ja puhumattakaan sitten siitä Alakoulun Aarreaitasta, joka on herännyt joululomaunilta ja muistuttelee facebookissa, etten ole vielä ajatellut kovin syvällisesti tulevaa keskiviikkoa, saati koko kevättä.

Ja oonhan tässä miettinyt montaa muutakin asiaa, joka olisi jakamalla saattanut muuttaa muotoaan tai herättää keskustelua.

Eilen olisin varmaan kertonut kummitytön yksivuotissynttäreistä ja siitä, kuinka Poika epäili serkun alkavan itkeä, kun saa lahjaksi potan. Ja jonain päivänä olisin luultavasti hihkunut hassuja juttuja, joita lapsilla, varsinkin isommalla, tulee vauvan odotuksesta mieleen. Olisi ollut kiva esitellä myös kuvia isän ja lasten kaakaonkeittoretkestä lumisessa illassa. Jonain päivänä olisin ehkä julkaissut tämmöisiä hassuja kuvia tiikeriasuisesta vilperistä.



Voi, kun jaksaisin taas jossain vaiheessa enemmän. Livenä ja täällä. Tämä on kuitenkin päiväkirja. Oma muistikirjani tästä elämänvaiheesta. Jää vähän vähäisiksi muistot.

Noin. Nyt en astunut yhden ison kynnyksen yli, vaan tein tämmöiset pikkuiset portaat, joista olisi ehkä helpompi jatkaa taas sellaisin pikkujutuin.


1.1.2015

Ennustus vuodelle 2015



Noin! Sain pari apulaista tämän alkaneen vuoden ennustusten tekemiseen. Taiteilijoiden kiirehtimisen ja lennokkuuden johdosta lopputuloksesta tuli vähän ajattelemaani abstraktimpi. Mutta ennustakaa nyt parhaan taitonne mukaan silti.

Tällä kertaa saat valita kuvan, joka miellyttää (ole avoin kummallisillekin syheröille), ja tulkinnan saat tehdä sen perusteella, miten lapsi itse on kuvan nimennyt. Tulkinta vaatii varmaankin samanlaista luovuutta ja lennokkuutta, kuin kuvien tekijöillä oli... (Laitan kuvien nimet vasta kommenttikenttään, että voit rauhassa löytää itseäsi puhuttelevimman kuvan.)



Ja sitten vain tekemään tulkintoja omien toiveiden, pelkojen ja suunnitelmien mukaan tulevalle vuodelle. Voit käydä kurkkaamassa myös viimevuotisen leikin ja jälkipuida tuloksen (tai vaikka jälkikäteen valita kuvan viimevuodellekin).


Tulevaa päin




Korkea kynnys kirjoittaa mitään ei-merkityksellistä tänään, nyt Uuden kynnyksellä. Pitäisi katsella viisaana taaksensa ja suunnitella tulevaa. En taida silti sellaiseen pakottaa itseäni syventymään. Otetaan vastaan, mitä tulee, ja iso vuosi 2015 tulee tietenkin taas olemaan. Edellinen oli työntäyteinen ja nyt olen jo antanut itselleni luvan alkaa haaveilla häämöttävästä äitiyslomasta.

Vuosi vaihtui lapsiperhekekkereiden merkeissä. Mukava ilta ja yö, vaikka haavereitakin sattui ja lautapelit saivat kullakin vuorollaan veren kiehahtamaan. Krhm.




Vaikka en oikein osaa ottaa vakavasti sädetikkujen K18-merkintää, olisi tietenkin 2,5-vuotiasta voinut vahtia sen verran, ettei päätä maistaa juuri sammunutta tikkua. Ensiapuna hoidin summissa kättä, kun ei osannut ilmaista, mihin sattuu, enkä tilannetta niin tarkkaan nähnyt. Kunnes alkoi pyytää "hääpanaa". Nyt on suupielessä hieno rakkula. Jos nyt tulevaa vuotta vielä mietin, niin vähän pelottaa, että mihin kaikkeen tuo ehtiväinen neiti kerkiää sormensa työntää. Viime viikkojen myötä rikkinäisten tavaroiden, haavojen ja mustelmien määrä on kasvanut huimaa vauhtia...

Suunnittelin, että olisin kehitellyt jonkin "perinteisen" ennustuksen (tai tulkinnoiksihan niitä piti sanoa) vuodelle 2015, mutta vielä en saanut aikaiseksi. Katsotaan, jos illan aikana iskisi vielä inspiraatio.