31.10.2015

Raivostuttaa, jos pitää syödä! Tai jos on nälkä!



Oon joskus luullut, että mulla on jotain kokemusta rintaraivareista. No, ei ole kyllä ollut. Korkeintaan pienistä protesteista. Nyt on sitten takuttu pari päivää oikein urakalla. Kaikki alkoi salakavalasti, kun Miuku ei suostunut syömään, jos itse puhuin. Eikä kohta enää, jos edes ympärillä oli mitään hälinää tai häiriötä. Siitä tilanne hiipi huomaamatta sellaiseksi, että hän kyllä söi, mutta itkeskeskellen ja viimeistään ollessaan kylläinen, aloitti oikein huudon. Ja nyt viimepäivinä se itku on alkanut jo 2 sekuntia syömisen jälkeen. Tai ennen. Eikä se huuto lopu ihan äkkiä. Vasta, kun lopetetaan syömisyritykset ja lähdetään kanniskelemaan Hänen Korkeuttaan ympäriinsä. Ja sitten jo parin minuutin päästä itkettääkin, kun ai niin, oli nälkä.

Joitain kertoja oon saanut hämättyä niin, että pompottelen menemään pitkin taloa yrittäen samalla imettää. Siinä hämmennyksessä saattaa sitten aloittaa syömisen ja parhaimmillaan jopa jatkaa vielä sittenkin, kun hiljalleen uskallan lopettaa loikkimisen ja enää hytkyttelen ja taputtelen selkää.

Paskinta on (sen lisäksi, etten pysty tekemään lastani tyytyväiseksi) se, että viimeviikon aikana totaalilukkoon mennyt ja fysioterapeutin taikatempuilla avattu selkä on taas jumissa ja kipeä. Vähemmälläkin pompottelulla ja kanniskelulla olisi.

Vauvanhoidossa puhutaan lapsentahtisuudesta ihanteena. No, en ymmärrä, miten ikinä sellainen voisi tapahtua muiden, kuin esikoisten kohdalla. Kun on kolme, jonka tahtiin pitäisi mennä, menee kaikki tahdit ihan sotkuun. Tässä kohtaa voin taas kiittää itseäni päivähoidon suhteen tekemästämme ratkaisusta. Pystyn edes osan päivästä ja viikosta laittamaan vauvan tarpeet kaiken muun edelle. Ja kieltämättä se tuntuu NIIN oikealta ja toimivalta tavalta hoitaa. Tässä raivojen lomassa oonkin yrittänyt kuulostella vauvaa ihan erityisesti. Että pääsisi syömään heti, kun sellainen olo tulee. Koska jos pääsee itkun makuun, peli on taas siltä erää pelattu.

No, nyt on mies taas kotona ja saan edes vartin taukoja kantamisiin. Ja tietenkin uskottelen itselleni, että raivareiden suhteen olisi suunta jo parempaan päin. Ja tietenkin vähän nolostelen, että eilen sanoin pärjääväni kyllä, ja nyt vingun, että olipa surkiaa olla yksin. Mutta tietenkään ei ollut ihan normipäiviä ja -öitä nämä... Tietenkin ja tietenkään. Oishan nää nyt pitänyt arvata.



Kaikella rakkaudella tämä teksti ja tämä karmea kuva. Pus.


4 kommenttia:

  1. Voi saat kaiken sympatiani! Meillä oli keskimmäisen kanssa aika kamalaa, raivarivaihetta kesti 2,5kk iästä sinne 9,5kk ikään, jolloin lopulta ymmärsin antaa periksi ja lopettaa imetyksen. Neiti suostui pitkään imemään vain niin, että mä kävelin samalla (paitsi onneksi yöllä se söi puolinukuksissa, ja jostain syystä usein julkisilla paikoilla imetys sujui). Nuorimmaisenkin kanssa oli aika hankalia raivarivaiheita.

    Se on ihan kamalaa, kun lapsi raivoaa rinnalla. Tulee itsellekin tosi avuton olo, kun pakko olis vaan saada se lapsi jotenkin syömään... Toivottavasti teillä menee raivarit pian ohi, eikä tuu takas!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi ei.. :( Kamala ajatus, että tätä jatkuisi kuukausikaupalla! Mä oon nyt parina iltana saanut hämättyä niin, että oon tosiaan suunnilleen juossut ympäri taloa yrittäen samalla syöttää. ;D Ja päiväunille sain syötettyä niin, että annoin sen melkein jo nukahtaa syliin (huudoista väsähti ja rentoutui sitten, kun lakkasin tarjoamasta ruokaa). Sitten unista rupesin syöttämään. Onnistui. :D

      Mutta aika tylsää ja stressaavaa tämä jatkuva kikkailu ja miettiminen, että mistäs nyt tulee ja mitäs nyt koitettaisiin. Lisäksi pelkään, että pudotan rimpuilevan pötkäleen, kun syö ainoastaan jalkeilla. :|

      Poista
  2. Äh, onpa kurjaa! Toivottavasti pieni pian rauhoittuu raivareittensa kanssa ja pääsisi äidin selkäkin siinä sitten toipumaan. Tsempit!

    VastaaPoista