Takana on viiden päivän kotipäiväputki, ja kyllä kropassa huomaa. Vauvaa syö useimmiten seisovassa pöydässä ja sekä selkä, että ranteet paukkuvat. Hermot sen sijaan on pysyneet kasassa sekä äidillä, että lapsilla.
Oon yrittänyt napata kotipäiviä tiistaiksi, silloin kun on seurakunnan perhekerho, jossa muksut (ja minäkin) tykkää käydä. Tänäänkin piipahdettiin, joskin tavallista pikaisemmin: olin unohtanut täyteen tumpatun hoitolaukun kotiin (kyllä, todellakin.) enkä uskaltanut ottaa riskiä, että vauvan 12 päivää panttaama kakka päättäisi juuri nyt tulla. No, ei onneksi tullut, vaikka oikeasti kyllä saisi jo tullakin.
Lapsoset askartelivat mikkelinpäiväenkelit. Mummotukkaiset, pöhkönnäköiset.
Mutta on tämä kolmen lapsen liikuttaminen ja kerhossa paimentaminen aikamoista. Onneksi se oli laukku, jonka päädyin unohtamaan, eikä esimerkiksi yksi lapsista. Mutta tänään (toisin kuin viimeksi) ehdin kerhossa jopa itse juttelemaan muutamalle äidille.
Jaahas. Tuli pieni kirjoitustauko: Täällä on leikitty lääkäriä. Soittavat vuorotellen lääkärille, "että täällä on lapsi kipeänä", ja hakevat apteekista lääkettä. Kunnes olkkarista kuului riipivä huuto. Yksi tappoi ampiaisen peukalollaan. (Voitte arvata, kumpi...) Sai lääkärileikki uuden käänteen. Häntäpä ei oo ennen pistänytkään, joten jännityksellä odotan, millainen reaktio tulee...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti