Vauva nukkuu päiväunia takapihalla, mulla on meneillään päivän Glee. Jotenkin se on tällä kertaa purrut tosi syvälle, oon vajonnut sellaiseen tilaan, jossa muu maailma sumenee ja olemassa on vain se laulu ja vain ne tunteet, jotka vyöryy yli.
En säpsähdä, vaikka olohuoneen lasiin tömähtää voimalla iso lintu. Jotenkin se kuuluu käsikirjoitukseen. Nousen ja näen lihavan närhen lentävän ikkunan alta kuuseen. Avaan takapihan oven ja jään seisomaan terassille. Telkkari on pausella, mutta äskeinen kappale jäi hiljaa soimaan pään sisälle. Vaikka äänimaailma on todellisuudessa ihan muuta: takapihalla lentää pikkulintuja kymmenittäin (tuntuu, että tuhansittain) puusta toiseen ja sirkutus yltyy kaaokseksi. Tinttejä, joitain peippoja, joitain vaaleankeltaisia ja kaikenlaisia ruskeita. Niin paljon lintuja, että jo se tuntuu omituiselta. Seison elokuvallisesti keskipisteessä ja kuvakulma kiertää ympäri niin, että pyörryttää. Käpytikkakin alkaa paukuttaa metelin päälle sähkötolppaa. Kaikki kuuluu ja näkyy niin lähellä ja terävästi. En tajua, mistä on kyse. Ei siellä yleensä ole noin paljon lintuja. Eivät ne yleensä sirkuta noin lujaa. Laulu pään sisällä vaihtui, ja mielessä alkaa kuulua "Kyyneleitä virtaa vasta alakerrassa, on hiljaisuus niin täydellisen hiljaista. En vaihtais sekuntiakaan." En ole varma, tuntuuko hetki uhkaavalta, vai mahtavalta. Ainakin sen verran pelottavalta, että piti tarkistaa verhon alta, että vauva on kunnossa. Toivottavasti kaikki muutkin.
En tiedä, olenko seissyt terassilla minuutin vai kymmenen, kun koen, että esitys on ohi. Vaikka närhi edelleen narskuttaa kuusessa ja muutama tintti sinkoilee puusta toiseen.
Tulen sisälle ja loppukin taika alkaa haihtua. Tähän mennessä se on jo kokonaan kadonnut. Jotenkin tuntui siltä, että tuo kaikki tuli muualta, kuin pään sisältä, vaikka sama kai sen väliä, mistä tuli. Mielenkiintoista omituisuutta silti. Vähän hullua. Tai ehkä sittenkin taivaallista? Kun hulluudesta varmaan tulisi paha mieli, eikö niin? Tästä tuli hyvä ja rauhallinen.
