30.7.2015

Vaunulenkillä tyttöjen kesken



Kysyin isosiskoa lenkkiseuraksi, ja sillä sekunnilla se jo viritteli nukkejaan vaunuun. En mä ihan niin ollut ajatellut... No, vaikka satoi, en malttanut kieltää ottamasta kärryjään mukaan. Koska tiesin, että nyt on blogimatskuu. Me pinkit äidit, pinkit rattaat (joskin sadesuojien alta sitä ei näe), joista toisissa vauva ja toisissa muovipussisateensuojan alla Kaisa ja Ella-Molla. Meidän perheen tytöt.

Käveltiin aika pitkään. Ei pitkää matkaa, mutta aika kauan. Ottaen huomioon, että yhdellä oli kumpparit väärissä jaloissa. Juttua pulppusi. Osassa ei ollut päätä, osassa  ei häntää ja osassa ei kumpaakaan.

Iskäkin huomasi, että nyt on blogimatskuu ja otti meistä kuvan.




29.7.2015

Luonnoslehtiöstä



Olisi kiva taas osata piirtää oikeasti hyvin. Silloin, kun sitä tekee päivittäin, siinä alkaa olla aika näppärä. Silmä harjaantuu näkemään, mitä pitäisi piirtää ja käsi oppii toteuttamaan sen. Se on kiva tunne, mutta sellaisen kokemisesta on aikaa.

Mutta on se nytkin kivaa. Vaikka aikaa olisi vain vartti. Ja vaikkei löytyisi yhtäkään hyvää lyijykynää tai terotinta. Vaikka vauva keskeyttää keskittymisen, eikä vaadittua uppoutumista ehdi tapahtua. Oma mielenkiintokin lopahtaa viimeistään korvan kohdalla. Ja vaikka isomman tyttären mallin mukaan piirretty mimmi näyttää enemmänkin viiskymppiseltä, kuin kolmevuotiaalta. Ja vaikka se ipana itse tulee lähmimään lopputuloksesta suun suttuiseksi. Ei se haittaa. Pääasia on tekeminen, ei lopputulos. Jonain päivänä on ehkä aikaa, energiaa ja taitoa riittävästi, jotta voi taas laittaa tavoitteet toisin päin.




28.7.2015

Kahvila Kuihtunut Ruusu






Eilinen oli tympeä päivä. Aikuiset oli pahalla tuulella ja lapsista vanhin kovassa kuumeessa. Pienin roikkui ruualla koko päivän nukahtamatta ollenkaan kunnon unille. Keskimmäinen ulvoi ja vikisi vain toisilta saamansa esimerkin vuoksi, luulisin.

Kokosin kaiken puhtini nippuun ja leivotutin lapsilla pakkaseen jääneen piparitaikinan. Heidän oma ideansa oli kyhätä olohuoneeseen kahvila pienistä pöydistä ja kutsua isä päiväkahviostoksille.

Vaikkei tämä mikään pilviä karkottava taikaisku ollut, niin kyllä se jonkinlaisena auringonpilkahduksena toimi. Ainakin ipanoille.




27.7.2015

Käytiin taas valokuvaamossa.


Vanhemmillani on valokuvaamo. Siellä vieraillessa tulee silloin tällöin napsittua kuvia lapsista ja meistä aikuisistakin. En tiedä, onko se juurikin hauskaa vai nimenomaan ei-hauskaa, että kuvissa ollaankin aina tukka sekaisin ja nuhjuisissa extemporevaatteissa. Jollei siis olla alasti, niin kuin Miukumme pari päivää sitten otetussa 1kk-kuvassaan.

Kuviohan meni tälläkin kertaa näin: "Hei otettaisko tästä joku kuva? Mitäs rekvisiittaa täältä löytyy? Harmaa kangas. Tästä vois tehdä tämmöisen pesän. Ja pari kukkaa. Noin, vauva tänne. Räps räps räps, valmis." Isäni kuvaa ja minä askartelen kotona kuvan valmiiksi.

Haluaisin julkaista aikaansaannoksemme, koska siitä tuli niin hieno. Mutta rikkoisin varmaankin paitsi tekijänoikeuksia, myös lapsilleni laatimaani yksityisyydensuojaa vastaan. Mutten malta olla, näytän edes tämän verran:




25.7.2015

Ranteille tukea




Tuossa, kun muu perhe oli pari päivää Helsingissä, kanniskelin Vauvamiukua tauotta. Noiden päivien aikana ilmaantui perinteinen vauvavuosivaiva: kipeät ranteet. Ja koska säännöllisin väliajoin poden paitsi vauvanhoitorannekipuja, myös virkkaus- ja neulontavaivoja, voisin kuvitella jonkinlaisten rannetukien olevan ihan ok ostos.

Mutta että mistä ja millaiset? Viitsiikö ostaa netistä näkemättä ja kokeilematta? Tai viitsiikö lähteä kauppoja kiertelemään, kun nyt oon jo törmännyt kolmeen ei-oohon? Tai ei-oo-juuri-sellaista-kuin-ajattelin. Haluaisin, että ei olisi tarrakiinnitystä, simppeli, napakka, kevyt, mahd. peukaloreiällinen, edullinen. Esim. tällainen. Yksi näytti kaupassa hyvältä. mutta ei tuntunut. Sikäli nettishoppailu epäilyttää...


23.7.2015

Kätsy imetyspaita




Raskausaikana sivusin äitiys- ja imetysvaateproblematiikkaa, ja nyt aihe on taas ajankohtainen. Eletään jälleen aikaa, kun aamuisin tuntuu, ettei ole mitään päälle pantavaa. Tällä hetkellä vaatekaappi koostuu lähinnä imetystopeista, niiden päälle puettavista trikoopaidoista ja nappipaidoista. Parhaiksi olen tällä kierroksella toistaiseksi kokenut nappipaidat: ne saa riittävän alas auki ilman, että syöttäessä mikään kiipeää tai valuu ruokailun tielle.

Eilen kävin läpi vaatekaappia ja tulin odottamattomaan tulokseen: vaatetta kyllä löytyy, vaikka luulin toisin. Olisi tuntunut kauhealta käydä vaatekaupoilla tuollaisen paitaläjän siivoamisen jälkeen. Siispä aloin ideoida, ja illan pimetessä päässä välähti: pitsikaulus ja vetskari. Kuin sattumalta kaapista löytyi huonoksi kulahtanut pitsipaita ja simppeli trikoopaita. Ompelin trikoopaitaan vetskarin keskelle ja pitsin kiinnitin olkapäiltä ja vetoketjun alta. Simppeliä! Mahtavaa!




Tämä on paita, jollaista voisin käyttää ilman imetysluukkuakin, ja sellaisia vaatteita oon imetysaikaan toivonutkin löytäväni. Lisäksi imetysominaisuudet ovat hyvät: ei kiipeäviä tai valuvia vaatemyttyjä ruokailualueelle, ja pitsi vieläpä peittää kätsysti näkymää. Eikä edes näytä ilmeiseltä luukkupaidalta. Jes, onnistuin! Pää pursuaa muitakin tuunausideoita, mutta aika ei taida riittää. Kehdosta kuuluu yninää.



22.7.2015

Niin väärin.



En millään pysty kirjoittamaan mistään muusta, kuin tästä. Vaikken oikeasti yhtään sen paremmin pysty kirjoittamaan, kuin olemaan kirjoittamatta. Enkä oikeasti osaa sanoa tai ajatella mitään järkevää.

Pienen lapsen kuolema. Siinä on ihan liikaa sanoja, jotka eivät kuulu samaan lauseeseen. Muulloinkin tällaiset uutiset ovat koskettaneet. Aina siinä tulee se suru, jonka voi tuntea ventovierasta kohtaan ja se hätä, että noin voisi käydä kelle vain.  Ja voi vain miettiä, miltä itsestä tuntuisi siinä tilanteessa. Ja sitten lopettaa miettimisen, kun se alkaa tuntua liian kauhealta.

Mutta sitten, kun se tulee niin lähelle, että tuntee oman kuvitteellisen tuskan lisäksi niiden itselle tuttujen äidin ja isän todellisen tuskan, sisarusten ja isovanhempien surun, koko sukua ja kylää koskettavan murheen, niin sitten loppuu kokonaan lohdun sanat. Eikä enää pystykään lopettamaan miettimistä. Jos se suru valtaa mustakin näin ison osan, kuinka suurena se jää asumaan niihin, joiden jokapäiväisestä arjesta se pikkuruinen nappisilmä on poissa?

Vaikka itsekin roikun siinä jälleennäkemisen oljenkorressa, en oikeasti usko sen vievän tuskasta piiruakaan pois. Ehkä se kuitenkin vähän tuo toivoa loputtoman epätoivon rinnalle.

En osaa käsitellä tätä.


Niin monta kertaa oon siirtänyt suojelusenkeliuskossani lapsiin liittyvät pelot syrjään ja uskaltanut itse hellittää. Tästä kaikesta huolimatta mun täytyy jatkossakin luottaa niin. En minä yksinkään voi kaikelta varjella...





20.7.2015

Bondaamista vauvan kanssa


Päivät hurahtavat vauvaa syöttäessä. Päässä kyllä pyörii aiheita, joista kirjoittaa, mutta ne eivät ehdi ihan kokonaisiksi asti.

Vauvailu on yhä ihanaa. Suren kylläkin sitä, että mieleen putkahtelee "haluaisinpa muistaa tämän hetken tai tunteen ikuisesti". Mutta tiedän jo edelliskerroilta, etten kyllä muista. Tyydyn ottamaan kuvia ja elämään hetkessä. Oon nauttinut vauvan kanssa bondaamisesta. On hirveän palkitsevaa pystyä lukemaan sen tarpeet ja pitää se tyytyväisenä. (Tämä on muuten toistaiseksi ollut helposti luettava vauva.) Vähän tulee surku isiä, joilla ei vastaavaan symbioosiin oo mahdollisuutta (paitsi tuttipullolla, mutta meillä on vielä pullottelukerrat olleet yksittäisiä sattumia).

Ensimmäisen vauvan kohdalla uskon meidän perheen isän tunteneen eniten ulkopuolisuutta. Ei voinut ensimmäisinä viikkoina tehdä oikein mitään. Nyt tekemistä riittää 5- ja 3-vuotiaan verran, eli paljon. Vauvan suhteen arvelen sen tuntevan pientä avuttomuutta: tyrkkäänhän Beben sille syliin aina silloin, kun  itse vielä pikaisesti pitää ehtiä jotain tehdä, ennen kuin nälkä yltyy kiljunnaksi. Ei tule varmaankaan samanlaista symbioosin tunnetta, kun yrittää vain hämätä vääjäämättömän huudon alkamista.

Nytpä lähti sitten isä isompien kanssa kolmestaan junalla Helsinkiin. Ja mua surettaa. Tulee ikävä ja ihmeellisesti iski myös se reissusterssi. Näköjään se sama kontrollifriikkiys ulottuu kaikkiin lapsiani koskeviin reissuihin, olin mukana tai en: tieto siitä, etten voikaan nyt kotoa käsin kontrolloida kaikkea, tuo jo ennestään tuttuun reissustressiin uuden kiintoisan näkökulman.

Nyt "aamukahville". Yhdellä kädellä kirjoittelu (rytmitettynä pulautusten pyyhkimisellä) on hidasta ja epämukavaa.




16.7.2015

Viisivuotias (lumikola)





Tänään juhlittiin viisivuotiasta. Katosta roikkui pikkuautoja ja ikkunalla jouluvalot.

Meidän viisivuotias on topakka tapaus. Hän uskoo pystyvänsä kaikkeen, ja aika taitava hän monessa asiassa onkin. Hän tykkää nikkaroinnista ja kokkailusta, Ryhmä Hausta ja pikkulegoista. Selostaa sujuvasti, miten moottori toimii (mulle menee täydestä, koska en tiedä paremmin. Mutta luulen, että osaksi keksii päästään ja uskoo asiaansa itsekin). Aika räväkkä hän on, joskin osa terävimmistä kulmista on jo hiljalleen hioutunut. Silti herkästi huudahtaa "Muiden syy!" tai "Mä ällöän tota!", mutta sitten osaa rauhoittuneena hahmottaa jo senkin, että kiukkuisena asiat tuntuvat erilaisilta, kuin ei-kiukkuisena. Viisas se on, vaikkei aina siltä vaikutakaan.

Ihana lapsi, huikea. Ihan huippu. Teki musta viisi vuotta sitten äidin. Ja muokkaa joka päivä sitä äitiyttäni uudenlaiseksi. Onhan hän siinä suhteessa vähän raukkakin: Sellainen lumikola, jolla auraan polkuani äitiyden tuntemattomaan umpihankeen. Ja onhan se nyt ihan hullun työlästä välillä. Kolaajalle ja kolalle. Toisten kanssa voidaan sitten kulkea valmista polkua (jollei tupruta liian pian uutta lunta, tai jollen totea menneeni täysin väärään suuntaan ekalla kerralla).

Juhlapöytään en jaksanut ristiäshulinoiden jälkimainingeissa miettiä mitään, ja päsmäröintiin taipuvaiselle Poikaselle tiesin olevan siistiä saada itse päättää ja vaikuttaa. Siispä meillä tarjottiin Salama-kakkua, mutterikarkkeja, pusuja, munkkeja ja mikropitsaa. Kyllä, slaisseiksi leikattua UUNISSA lämmitettyä mikropitsaa. Eikä ollut hullumpi ajatus sekään. Vähän niin kuin ne autot siellä katossa.


14.7.2015

Pieni juhlasuunnittelija



Vauvan syntymän ja ristiäishössötysten takia Isoveljen synttärit iskevät päälle ihan yllättäen. Päätin ottaa pienen hehkutushetken, kun oltiin eilen kolmestaan kotona vauvan ja veljen kanssa. Ihan vain, että pääsisin itsekin synttärikekkerimoodiin, eikä esikoisen tärkeä juhla olisi sitten ihan rimanalitus. Vaikka tuskin lapsi niin ajattelisi, vaikkei viikkokaupalla olisikaan hössötetty. Poika innostui suunnittelemaan koristeluja, koska oli huomannut, että laitan aina juhliksi jotain lampusta roikkumaan. Hän piirsi tällaisen suunnitelman:



Pikkuautoja lamppuun ja jouluvalot katon poikki kulkemaan. Yritin vähän molemmissa toppuutella, että pitääkö nyt kaikki autot tosiaan laittaa ja ettäkö ihan tosissaan jouluvalot?! Mutta en onnistunut: hän piti päänsä. Ja mikäs siinä, jos joskus annan periksi ja päätösvallan, niin tällaisissa. Tosin jouluvalot sain neuvoteltua katon sijaan helpommalle paikalle ikkunalle. Innostunut juhlasuunnittelija täpisi vieressä, ja onnekseni hihkaisi jouluvalovirityksille, että "täydellistä".


Myönnän, että hirveän hauskoilta nuo jatsaavat autot lampussa näyttävät (poika kutsui niiden kieppumista jatsiksi). En olisi itse keksinyt. Katsotaan, keksiikö siskokin kuukauden päästä pyytää roikotettavia, vai saanko itse päättää koristeet. Hauskaa, että tällainenkin perinne on vahingossa meille kehkeytynyt. Lampustaroikotteluperinne.








13.7.2015

Ristiäiskukkia





Ristiäiset sujui hyvin, vaikka kaikkea pientä unohtelinkin. Mutta kun on tarkoitus pitää rennot juhlat, niin pienet unohtelut vaan rentouttavat tunnelmaa, eikö? Eli rentoa oli, ja vauvakin oli niin rento, että nukkui vaan koko päivän syliä vaihdellen. Ennakko-odotusten vastaisesti jatkoi myös yön nukkuen parilla tankkaustauolla.



Juhlista esittelen kukat. Hankin Lidlistä ruusuja ja krysanteemeja, Prismasta neilikoita, kolmannesta kukkakaupasta harsokukkaa, pientareelta päivänkakkaraa ja takapihalta pajua. Sain pienellä rahalla kaksi isoa kimppua: vähän napakampi kastepöytään ja kahvipöytään tuollainen "harvempi". Ja pienistä jämistä kokosin vielä pikkukimppuja ja tukkakoristeet itselleni ja vauvalle.

On ollut niin keltainen ja päivänkakkarainen fiilis. Semmoinen iloinen ja onnellinen.


11.7.2015

Jotain uutta, jotain vanhaa, jotain lainattua, jotain keltaista






Ristiäisvalmisteluissa ollaan haluttu päästää itsemme helpolla. Leipomukset tulevat muualta, joten suurin stressi on sillä vältetty. Kummasti kuitenkin hermostuttaa siivoaminen (tai lähinnä sen kannattamattomuus ja tiheän imun vaiheen takia siihen kykenemättömyys). Ja jännittäähän se aina, että saako kaiken järkkäiltyä sellaiseksi, kuin päässään on nähnyt. Tiesinkin olevani pahalla tuulella juhlien alla, mutta kieltämättä se silti harmittaa, kun tähän asti kaikki on ollut niin auvoista.

Ristiäisperinteitäkin meillä on ehtinyt muodostua: on mummin suvun pöytäliina ja äidin suvun kastemalja. Kastemekon olen tehnyt esikoiselle, samoin kasteliinan, johon on kirjailtu lasten nimet ja kastepäivät. Tuntui oudolta kirjailla tulevan nimeä, mutta toisaalta muistan edellistenkin nimien tuntuneen vähän vierailta ennen virallista käyttöön ottamista. Huomenna aletaan sovitella nimeä suuhun. Vauvaan se kyllä jo mun mielestä hyvin sopii.




9.7.2015

Kaksiviikkoinen ja muita ajatuksia (tai sitten ei)





Tänne kuuluu tällaista. Vauva on jostain oppaasta lukenut, että kaksiviikkoisella kuuluu olla tiheän imemisen kausi. Onneksi meillä on mahdollisuus istua sylikkäin tuntikaupalla. Itkujakin ja vatsanväänteitä (?) on alkanut myös oppikirjaa mukaillen tulla, samoin hormonifinnejä poskille.

Oma olo on imetystuskia ja yllättävää väsyä lukuunottamatta jo aika mainio. Eikä imetyskään IHAN niin paljoa satu, kuin vaikka viikko sitten, mutta mieluisinta olisi, jollei sattuisi lainkaan, ja jos uskaltaisin jonain päivänä luopua rintakumeista.

Muuten päässä ei liiku mitään kovin viisaita ajatuksia. Öisin oon pohtinut imettäessä ja sudokuja tehdessä, että kuutonen on kaikkein tylsin numero. Kakkonen on kaikkein palkitsevin ratkaistava. Muka. Siinä se, mitä mulla on tällä hetkellä jaettavaa! Hohoo!


5.7.2015

Aamukahvipaikka



Keväällä haaveilin aamukahvipaikasta meidän etupihan terassille. Suunnitelma muuttui, ja pienen pöytäryhmän sijaan siihen löysikin tiensä rautapenkki. Tykkään. Jotain koristuksia haaveilen tähän vielä hankkivani rinnalle.

Aiemmin terassin käyttöaste on ollut nolla, mutta nyt veikkaan, että se on yksi kesän suosikkipaikoistani: siihen on helppo tulla kengittä, siitä näkee (ja ikkunan avaamalla kuulee) makuuhuoneessa nukkuvan vauvan ja isompien lasten suosikkileikkipaikat, siihen paistaa aurinko koko valoisan ajan päivästä ja sen edustalle jää lapsille tilaa maalata kiviä ja leikkiä muita leikkejään.

Nyt haen "aamukahvini" (jollei se oli haihtunut jo taivaan tuuliin oltuaan valmis -no, kauan, ja jollei vauva juuri päätä herätä) ja koitan käynnistyä tähän päivään uudella lempipaikallani.





4.7.2015

"A" was here






Kannattaa muuten nimetä lapset eri kirjaimilla. Löytyy syylliset erinäisiin taideteoksiin vähän nopeammin. Tosin tämä taiteilija oli itsestään niin ylpeä, että olisi toki kertonut töikseen muutenkin. Onneksi autoon oli piirretty sormella ja pöytään eiffeltorniavaimenperällä. Jos nyt siis jompaankumpaan piti eiffeltornilla saada piirtää. Housuihin on piirretty ihan kuulakärkikynällä. Ihan vahingossa.

Ja pöydänkannen muista raidoista syytämme iskäämme ja sähkökitaraa. Sitäpaitsi.





3.7.2015

Konkari-isoveli ja tuore isosisko


Onneksi on kesä. Isommat asuvat ulkona ja vauva saa juuri sopivasti (eli vain vähän) huomiota isosisaruksiltaan. Joitain ajatuksia tämä uusi elämä on kuitenkin herättänyt, kuten melkeinviisivuotiaassa seuraavia:

"Täällä haisee ihan maidolta. Sun maidolta. Onko se susta hyvä haju? Ei mustakaan..." (Miettii selvästi pehmentävää kommenttia...) "Mutta ihan kotoisa."

"Mitä me tän kaupan pihassa tehdään? Mehän jätettiin äiti toiseen paikkaan. Mitä?!! Onko äiti kävellyt?!!"

"Laittaisit rintsikat..." (Vastaan, että sentään puen, kun tulee vieraita.) "Siinä tapauksessa meidän pitää kutsua enemmän vieraita."

No, kuka tulis kylään?

Isoveli on koko kolmevuotisen isoveljeyden aikana ollut roolissaan luonnonlahjakkuus, mutta tuoreen isosiskon hoivavietti on heräillyt odotetunkin hiljalleen (keskittyminen kohdistuu muutenkin aina miljoonaan asiaan kerrallaan). Tänään yllätin sen lukemasta satua vauvalle. "Heippalallaa, Punatulkku", oli iloinen tervehdyksensä pikkusiskolleen. Punatulkku, hih, ihana!





1.7.2015

Kiiltokuvamies ja kuplia


Sen lisäksi, että uskomaton mieheni koko lamaannuttavan raskausajan huolsi kodin ja lapset lähes yksin, se myös teki mansikkamaan. Ja luukun vintille. Ja maalasi autotallin lattian. Ja kävi töissä toukokuuhun asti. On huolehtinut pihasta. Jaksoi sanoa mulle, että "ei se mitään" ja "lepää nyt vaan". Ja kuulosti siltä, että se oikeasti ajatteli niin. Sulatti iltapuhteinaan pakastimen. Keitti mehua vanhoista viinimarjoista.

Nyt kun vauva on syntynyt, se jatkaa samaa linjaa. Vaikka mäkin jo kykenen moneen, saan onnellisesti vajota vauvanhoitokuplaani. Hän sen sijaan hämmentää toisenlaista kuplasoosia päivän ja seuraavana riemastuttaa lapsia saippuakuplilla, joilla voisi kuvitella lentävänsä.

Uskotteko edes?

Koska oon niin pitkään vaan valitellut kaikesta, on ihan ookoo, että blogi on välillä pelkkää kiiltokuvaa. Sellaiselta tämä oikea elämäkin tällä hetkellä tuntuu.