Päivät kuluvat edelleen tutusti ja myönnettäköön: tylsästi. Nukkuen, jaloitellen, löhöten, napostellen, supisteluja vältellen ja närästystä hoitaen... Yritän jumpata hartioita ja selkää. Vauva pyörii vieläkin ympäriinsä ja viikon päästä asentoa tutkaillaan tarkemmin polilla.
Voinnista huolimatta oon saanut muutamia asioita tehtyä, mikä korottaa yllättävästi mieltäkin. Oon viimein pessyt talvivaatteet kesäsäilöön. Lisäksi heitin surutta monta säkillistä omia ja lasten vaatteita hyväntekeväisyyteen. Sellaisia joskus taannoin pakattuja kasseja, joihin ei kannattanut kauhean tarkkaan katsoa, ettei tule katumapäälle. Vaikka onkin vielä yksi käyttäjä tulossa. Mutta kun tiedän, että haluan sillekin uusia ostaa, niin jotain on tietenkin laitettava pois. Kaipaan tilan tuntua paitsi petiin, myös kotiin ja kaappien hyllyille.
Omaksikin yllätyksekseni oon yhtäkkiä alkanut luottaa ultran sukupuoliarvioon, joka oli eri, kuin oma vahva tuntemus. Niin surutta laitoin niitä "väärän värisiä" vaatteita pois. Tietäen, että lopputulos voi kuitenkin olla se toinenkin, eikä sekään yhtään haittaa. Tietenkään.
Kuvituksena tällä kertaa tähän mitenkään liittymättömät vierastarjoiluiksi hankitut Lidlin paistohyllyherkut. Paitsi että liittyvätpäs sittenkin. Hyvin vahva yhteys on ylijäämäcroissanteilla ja -donitseilla noihin alussa mainitsemiini naposteluun ja närästykseen...
On tosi kiva kun postaat tiheään tahtiin!
VastaaPoistaSisarukseni kysyi joskus, miltä se "olo" tuntuu. Olihan vaikea selittää. Ehkä niin että kun ajatteli vatsassa kasvavaa, sen näki vain yhden sukupuolen asussa.
Yhdytkö muuten ajatukseen, että pitämällä veikkauksen omana tietona, on tunne,että vauva on suojassa kaikilta rajoittavilta ajatuksilta, ikäänkuin kaikki ovet auki tullessaan maailmaan? Yhdessä blogissa kirjoittaja kertoi sen syyksi pitää asia omana tietonaan.
Kaislakerttu
Meillä on vähän vaihdellut tuo sukupuolenjulkistamiskulttuuri: ekasta kerrottiin heti kaikille avoimesti, mitä ultrassa sanottiin. Toisesta ei saatu itsekään selvyyttä, vaikka oltaisiin haluttu. Tällä kertaa näkyi jotain, mutta koska se tosiaan tuntui eriltä, kuin olin ajatellut, ei siitä ääneen puhuminen tuntunutkaan luontevalta. Kysyjille oon kyllä sanonut, mitä ultrassa sanottiin, mutta moni lähipiirissä on myös halunnut jättää yllätykseksi. Se onkin suurin syy, miksi en blogissa ole asiaa ääneen sanonut. :) Ja tosiaan toisena syynä se, että jos se oma mutu olikin oikeassa, niin ei sitten tarvitse perua puheita, että "ei se ollutkaan se, mikä luultiin".
PoistaTosin mutuun ei mun kohdalla oo juurikaan voinut luottaa. Edelliset on menneet väärin. ;) Ja oireita tulkitsemallakaan en pääse jäljille: tässä odotuksessa on piirteitä sekä koetusta tyttö- että poikaraskaudesta. ;)
Mua alkaa ihan jännittää! Joidenkin blogiodottajien raskaus tuntuu paljon henkilökohtaisemmalta kuin toisten, sitä käy kurkkimassa kuulumiset ahkerasti ja tämä jännittäminen loppua kohden pistää hymyilyttämään. Kohta on taas yhdessä kodissa pienet varpaat, ja minähän iloitsen puolestanne koko sydämestäni. :)
VastaaPoistaOmat olot on yleensä aika vahvoja, minä olen molemmista tytöistä aavistanut lopputuleman :D Tosin, siinä missä pojan raskaus oli täynnä herkuttelua, tyttöjen raskausaikana kaipasin vain kylmää ja raikasta ruokaa, kuten hedelmiä ja salaatteja, ja tietenkin ämpäreittäin vettä :D
Hauska kuulla, että on myötäeläjiä! :) Itsekin oon elänyt monen blogin mukana odotusta (tai muuta jännittävää vaihetta), joten tiedän tunteen! :) Just tässä mietinkin, että aletaan kohta elää niitä aikoja, kun blogihiljaisuus tulkitaan synnytysreissuksi. ;)
PoistaMä tuossa ylempänä jo kirjoitinkin, että mulla mututuntumat on menneet tähän asti väärin, joten sikäli voisin luottaa hyvinkin tuohon ultraan. :)
Pojan aikana muistan himoinneeni hedelmiä ja roskaruokaa, tytön aikana karkkia ja pullaa. Nyt oon himoinnut välillä hedelmiä, välillä karkkia, välillä sipsiä. Eli ei oikein oo hyvä johtolanka nyt sekään. ;D