30.9.2014

Unikaveri



Minkä unikaverin otat päiväkotiin?

No varmaan tän Vanhakarhun.

Ai maltatko viedä sen, kun se sitten muuttaa sinne, että voi odotella sua joka päivä?

No en mä ehkä.. (Imaisee alahuulen ja hiljenee.)

...Niin... No mites joku noista muista?

En mä tätä siiliä kyllä... voi... ottaa... (Silmät kimmeltää ja leuka värisee.) ...Enkä pupuanhgyhgh... (En saa enää mutinasta selvää. Painaa naamansa nalleihin, koska taitaa olla sitä mieltä, että ei aio itkeä.)

...No entäs se, mikä sulla oli edellisessä hoidossa? Sehän on hyvä ja reipas reissaaja.

Joo... (Hymyilee yhä kimmeltävin silmin ja nielee nyyhkynsä. Myllertää silti vielä hetken naamaansa nallekasassa piilotellen. Voi ei, miten meitä jännittää huominen. Itkettää ja hymyilyttää. Onhan siellä päiväkodissa se vesileikkihuonekin. Ja pariin vanhaan kaveriinkin törmättiin tänään tutustumispäivässä. Kumpikin lapsi irrottautui housunlahkeesta suhteellisen äkkiä, ja lopulta protestoivat kotiinlähtöä. Hyvä siitä tulee. Vaikka onkin niin meidänmaailmanjännintä.)







29.9.2014

Mun näköiset kengät




Kenkäkaupoilla oon jo tovin kiertänyt. Etsintöjen kohteena oli kenkä seuraavilla kriteereillä:

- Arkikenkä, mutta siisti ja naisellinen. Kaapeista löytyy tennareita ja maihareita, joten niihin en saanut nyt sortua.
- Laadukas, jokseenkin ajaton ja mielellään konjakin väristä nahkaa.
- Ei korkoa, hyvä kävelykenkä. Ja silti naisellinen. Osoittautui melkein mahdottomaksi yhtälöksi...

Kiersin ja kiersin ja kiersin. Etsimisaikana kesäkenkätarve ehti muuttua syyskenkätarpeeksi. (Tosin jos olisin viisas, ennakoisin tulevan kesän tarpeita ja etsisin samaan syssyyn ne kesäkengätkin, jostain superalesta. Mutten taida osata.) Kunnes viikonloppuna porhalsin yhteen kauppaan 8 minuuttia ennen sulkemisaikaa. Ehdin katsoa pari hyllyä. Tyyliini kuuluu kiertää koko valikoima viiteen kertaan läpi ja puntaroida tuntikaupalla. Nyt vain nappasin nämä mukaani, ihastusta ensisilmäyksellä. Ja on tainnut syvetä tässä paremmin tutustuessa ihan rakkaudeksikin jo. Nahkaiset nilkkurit kukkakoristeilla. En ole varma, onko kukkakoristelu mauton, lapsellinen, hempeä, rock vai mitä, mutta kyllä se ihan multa näyttää. Itsekin olen välillä vähän mauton, lapsellinen, hempeä tai rock, joten ihan on luonnekengät, eikö?





28.9.2014

Talkoissa



Talkoot olivat ja menivät. Tulimme kotiin, lapset jäivät odottelemaan päiväkodin aukeamista mummolaan. Omituisen hiljaista kotona. (Nyyh.) Syötiin pitsaa olohuoneen lattialla.

Mökillä maalasin puuvajan kälyn, siskon ja äidin kanssa. Muut nostivat veneitä ja laituria ja siivosivat pihaa. Mietin, että jos joku olisi kärpäsenä ollut katossa. Olisi varmaan ihmetellyt, että miksi noin riitaisa porukka haluaa väkisin änkeytyä pieneen mökkiin viikonlopuksi. Kai se ärinä on vain pintaa. Ei riitaa, vaan tyyppejä, joista ei oo varma, ovatko ne liian erilaisia vai liian samanlaisia keskenään. No, perhettä. Ja kivaa meillä oli. Änkeydytään toistekin ärisemään niiden seinien sisälle.


Pukeuduin näihin vaatteisiin, että sain sitten hyvin maastouduttua uusia nakkihommia pakoon metsään. Tai vajan seinää vasten.


26.9.2014

Kyllästyttävää ja jännittävää



Tätä viikonloppua olen odottanut jo tiistaista asti. Vaikka viikonlopulle on tiedossa kivaa tekemistä, on syy odotukselle ollut kuitenkin ihan simppelisti työviikon tuntuminen totaalisen tympeältä ja tahmealta. Ärsyttävää ja väsyttävää, vaikka kuitenkin ihan tavallista. Syyslomaan tuntuu olevan ne perinteiset "viimeiset viisi kilometriä".

En tiedä, onko niin, että mielikuvittelen liikaa, ja sitten aina joku niistä aavistuksista osuu oikeaankin. Vai onko ihan oikeasti sattunut 4 erikoista etiäistä viikon sisään. Pikkujuttuja, mutta sitten samaan syssyyn osuessaan tuntuvat äkkiä kutkuttavan omituisilta sattumilta. Yksi tunne vielä on mielenpäällä, jään odottamaan, pitääkö se paikkansa, vai onko vain mielikuvittelua.

Työkyllästyksestä ja pienoisesta elämänmuutosjännityksestä huolimatta olo on aika tyytyväinen. Ja ai niin, siitä elämänmuutoksesta en ole vielä maininnutkaan: Lastemme hoitopaikaksi vaihtuu päiväkoti (pelottava muutos, jolle ei ollut vaihtoehtoja). Äitiä jännittää kaikkein eniten. Toivottavasti ihan turhaan. Yritän keskittyä keksimään vain positiivisia asioita muutoksesta. Kuten siitä hurjasta tosiasiasta, että ovat jatkossa keskenään eri ryhmissä. Jos vaikka riitelisivät iltaisin vähemmän? (Todennäköisesti vaan ikävissään enemmän...) Ainakaan ei auta jauhaa niitä pelkäämiäni huonoja puolia, kun näin se nyt vaan menee. Hyviä puolia olkoon nyt alkuun ainakin täydellinen sijainti ja upouusi päiväkoti. Voitte auttaa plussien keksimisessä...



Tämä teksti on nyt kaikkea muuta, kuin mistä itsekään tykkään. Ei ole ytimekäs eikä terävä. Ei ole pointtia eikä loogista rakennetta. Kuvaksikin lätkäisen vielä yhden palan ihan eri palapelistä, nimittäin työhuoneesta, jota en ole ehtinyt esitellä. On vielä pari ajatusta sisustuksen suhteen toteuttamatta. Että tämmöinen aikuismainen ja tyylikäs (kröhöm) työpöytä meillä nyt on...

No, pointittomuudesta ja rakenteellisista puutteista huolimatta hyvää viikonloppua toivotan joka piipahtajalle! Meidän sakki lähtee syystalkoisiin mökille.






24.9.2014

Pilkunviilauksesta. Ja silmukoiden.







Kuinka pitkälle opettajan pitää viilata oppilaiden pilkkuja?

Esimerkiksi pitääkö käsityötunnilla purkaa työ, jos siitä löytyy pari väärin tehtyä silmukkaa muutaman kierroksen takaa? Tai pitääkö ekaluokkalaisten kaikki t:t pyyhkiä, jos niiden "katto" on väärällä kohdalla viivastossa tai "koukku" liian kihara?

Itse edustan lepsumpaa linjaa. (Tuskin yllättää?) Olen ajatellut, etten lannista niitä huolimattomia ja hitaita purkamalla tuskalla väännettyjä silmukoita ja kirjaimia, jos ne eivät heitä itseään haittaa. Ja ne huolelliset tekee kyllä huolellista, vaikka tietäisivät MUN kelpuuttavan vähemmänkin täydellistä. Totta kai parhaani mukaan painotan kaikkia tekemään parhaansa. Ja näytän aina, että tuossa meni vähän vikaan, korjaapas pahimmat ja jatka sitten tästä eteenpäin huolellisemmin.

Olen ajatellut, että käsitöissä se täydellisyyden vaatiminen on juuri se juttu, joka saa huolettomat huithapelit inhoamaan käsitöitä ja kokemaan olevansa tuomittuja olemaan huonoja. Ja sitten olen ajatellut niinkin, että tärkeämpää on fiilis ja into. Ei välttämättä pelkkä lopputulos.

Tänään päädyin kyseenalaistamaan ajatukseni, koska aloin nolostella ajatustani kollegoille sitä esittäessäni. Tuli mieleen, että saatankin olla pahasti väärässä. Pitäisikö mun sittenkin vaatia enemmän, purkaa ja pyyhkiä, laittaa oppilaat ylittämään itsensä? Millaisia kokemuksia teillä on opettajien vaatimuksista ja millainen merkitys niillä on ollut oppimisen, kehittymisen ja innostumisen kannalta?





Paitoja ja rintakarvoja








Ostin kangaskaupasta halvalla ties kuinka vanhaa kangasta. Outoa neulosta, en tiedä mitä. Mutta mieleni tekisi hakea sitä metrikaupalla lisää eri väreissä. Poika halusi tietenkin karhukankaan itselleen, koska se on punainen. Piirsin paperille paidan, ja kysyin, että mitä saisi olla lisukkeeksi. Hän totesi, että paita saisi olla pitkä, vähän niin kuin hame. Ja keskelle vetskari. Oli siinä mallipiirroksessaan sitten vielä taskut ja "sellainen koristenappi" navan kohdalla, mutta jätin ne erinäisistä syistä pois. Ja vetskarinkin laitoin suoraan, vaikka kuvassa se oli vinosti keskellä rinnusta. Lopputulos muistuttaa aika epäimartelevalla tavalla 90-luvun hiihtopaitaa, mutta ei se mitään. On siinä jotain hilpeää silti.

Iloissaan Poika kiskoi paidan päälle, avasi vetskarin ja riemusta kiljui, että täältä näkyy mun rintakarvat! Kuulemma on Tampereen kummisetä kehunut Pojan rintakarvoja joskus.

Tyttökin suunnitteli oman vaatteensa: Piirsi sotkua ja hoki "mörköpaita, mörköpaita, mörköpaita". Piirsi siinä sivussa myös oranssilla tussilla jalkoihinsa ja kikkaneihinsa (=pikkareihin). Tiesittekö muuten, että kun sitten pissaa niiden tussilla väritettyjen kikkaneiden läpi äidin kangaspinoon, niin pissa on mukavasti oranssia? No, takaisin asiaan. Mörköpaidasta (tai mekosta) tulikin yllättäen oikein kiva. Taskujen kanssa ei tahtonut ajatus kulkea, joten otin ja hurautin lopulta säkällä jotain. Ja meni oikein. Kivat taskut tuli, ja niskan vetskarikin asettui ilokseni myös aika nätisti. Vähäisestä vaivannäöstä ja ajattelusta huolimatta.






 Jos haen tätä kaupasta lisää, niin teenköhän vahingossa itselleni tuollaisen kisutunikan myös?






22.9.2014

Nostalgiaa



Kuvassa näet hyvin stereotyyppisen seurakuntanuoren sketsiperuukissa, rippiristissä ja veisukirja käpälässä. Kuva on jostain kymmenen tai viidentoista vuoden takaa. Elämän parhailta ajoilta, yhdeltä niistä.

Luokkakokouksissa ihmisistä näkee uusia puolia ja jotenkin kaikki tuntuvat muuttuneet. Tai toisaalta jotenkin eivät, ja sekin hämmentää... Osan kanssa tuntuu hankalalta löytää yhteisiä juttuja nykyhetkestä, eikä niissä kouluvuosien jutuissakaan kauheasti ole yhtäläisyyksiä. Kun olin ihan mielelläni silloin nyssykkä, toisin kuin heistä useimmat. Tuntuu hassulta, että vielä aikuisena kuulen muutamien jutuissa rehvastelevan äänensävyn, kun muistelevat vatsahuuhtelukeikkojaan...

Entisten seurakuntanuorten nostalgiatapaamisessa taas päinvastoin tuli tunne, että kaikki ovat ihanasti ihan samanlaisia, kuin ennenkin. Eivät näytä edes vanhentuneen. (Vaikka tarkempi tutkiskelu todisti kyllä toisin.) Liekö syynä sitten se, ettei niiden kanssa tarvinnut silloin ennenkään esittää mitään muuta, kuin mitä oikeasti on? Oltiin omia itsejämme silloin, ja voidaan olla nytkin. Vanhat vitsit toimivat edelleen, kaikki muistui heti mieleen. Ja ai niin, taisin vähän tykätä tuosta pojasta. Ja tuosta. Ja tuosta... Siitä porukasta ja ympäristöstä olen löytänyt elämääni parhaita (silloisia ja nykyisiäkin) ystäviä, miehen ja aika paljon itseäni. Miehen kylläkin vasta niiden "kulta-aikojen" loppupuolella, ja juuri hyvä niin.

Siihen aikaan ei meidän kaupungissa tarvinnut olla erityisen rohkea ollakseen seurakuntanuori. Vaikka joku olisikin dissaillut, olisi jäljelle jäänyt montakymmentä ystävää. Eikä kukaan muistaakseni dissaillut. Oli normaalia olla seurakuntanuori. Yhteisö oli valtavan suuri, elinvoimainen, hirveän hauska, cool, lämmin ja turvallinen. Tehtiin asioita, haluttiin olla porukalla viikonloput ja mielellään viikollakin. Kesistä puhumattakaan. Sellaisen kasvuympäristön haluaisin jokaiselle teinille. Ja sellaisen ympäristön totta puhuen haluaisin itselleni ihan tälläkin hetkellä. Vaikka ymmärsin silloinkin eläväni yhtä elämäni parhaista ajoista, en nyt jälkikäteen voisi olla kiitollisempi siitä, että teinivuoteni sain viettää noin.

Viikonloppuna siis tavattiin tuolla porukalla. Huippuilta. Ihan niin kuin ennen vanhaan. Alkuun arasteltu Laudate muuttui muutamassa sekunnissa moniääniseksi karvannostattajakappaleeksi. Nuo ajat ovat näköjään jättäneet kaikille selkärankaan monta asiaa. Kuten stemmoja ja muuteltuja sanoja unohduksissakin olleisiin lauluihin. Nostalgiaillan jälkeen mentiin Sen Yhden Ihastuksen kanssa teiniajoista poiketen Mummolaan nukuttamaan lapset. (Pitkän kaavan mukaan, kun kävivät niin kierroksilla hervottomista poliisi-rosvo -leikeistä äidin ja isän ystävien lapsien kanssa.) Ja sitten huristeltiin vielä grillille. Syötiin Toivolan pihassa kahdestaan ja käytiin ringillä. Ihan parasta nostalgiaa. Kiitos kaikille teinivuosien ihmisille. Olisin ihan varmasti jotain ihan muuta ilman teitä.



21.9.2014

Liljakimppu



Kuinkahan monta kuvaa blogger suostuu julkaisemaan yhdessä tekstissä? Kokeillaan.

Ostin elokuun lopulla Lidlistä kolmen euron liljakimpun. Näyttivät somalta nupulla. Otin kuvan.


Otin kuvan seuraavanakin päivänä, kun ensimmäinen kukka oli auennut:


Pöydälle oli kertynyt tavaraa, itsekin esiinnyn yökkäreissä. Mikäs siinä, päätin kuvata kimppua jokaisena päivänä, kun se meitä ilostuttaisi. Päätin ottaa itseni mukaan kuvaan, sellaisena, kuin olen. Ja eteisen sotkuineen.

Kuviin tallentui melkein kuukauden verran kukkasta, Heidiä, perhettä, huonoa iltavalaistusta, remonttia, flunssaa, aamua varten laitettuja hoitovaatteita, rojua ja muuta ihanaa arkea.
































19.9.2014

Mitä tekee neljävuotias?



Isä säheltää sahatessaan sormeen haavan. (Tapaus 1.)

Poika polttaa omatoimisissa välipalatoimissa leivänpaahtimessa sormensa. (Tapaus 2.)

Äidin jalkapöydän päälle mäsähtää (taas!) painava imurin varsi. (Tapaus 3.)

Mitä tekee neljävuotias?

Ottaa välittömästi jalat alleen ja katoaa sanaakaan sanomatta. Ja yllättää palaamalla parissa sekunnissa takaisin auton ensiapupakkauksesta tonkimansa laastari kädessään (tapaus 1), tai pakastimesta haetun ja keittiöliinaan käärityn kylmäpussin kanssa (tapaus 3). Tai (tapaus 2) istuu muina miehinä sormi vesikipossa aikomatta ollenkaan kertoa, mitä on tapahtunut.



Toiminnan mies. Tuleva ensihoitaja tai aina valmis partiopoika. Ja äiti on taas niin ylpeä.

Samoin äiti on ylpeä Pikkusiskosta. Vaikken kerrokaan siksi, että pitäisi ylpeillä "tasapuolisesti", vaan siksi, että on vaan niin söpö. Kun matkii nykyään kaiken, äänensävyä myöten. Kysyin, ootko papukaija. Vastasi: "En, ihminen. Ihmisvauva. Pieni vauva, ihminen. Äitiii, hassu!"




18.9.2014

Kaappi- ja laatikkojuttuja edelleen.




Eilinenkin kului kaapeissa, jatkaakseni edellispostauksessa aloittamaani teemaa. Kokosin uusia ikeoita. Tutustuin tuohon ET:ltä näyttävään kaveriin hyvinkin läheisesti. (Mulla on sitten keltaiset sukkikset. Pahoittelen siis, jos erehdyit luulemaan paljastavammaksi kuvaksi tätä...)

Tämän päivän olen sen sijaan viettänyt laatikoissa. Tonkinut paperirojua ja heittänyt menemään. Ja sitten jämähtänyt lueskelemaan tunneiksi. Vaikka toisaalta haluaisin saada nämä remppasotkut jo pois ja kaiken äkkiä valmiiksi, on oma hohtonsa myös istua alas ja fiilistellä laatikon pohjille hautautunutta historiaa. Löysin kirjeenvaihtoa kymmenen vuoden takaa, armeija-ajoilta. Mun kirjoittamia aivan valtavan kasan. Mr Piin kirjoittamia yhden (puolentoista arkin mittaisen). Oma osuutensa lienee sillä, että mr Pii on säästänyt seurusteluajoilta mm. kauppalistan, jonka sille oon kirjoittanut ja kirjepaperinakin toimineen karkkipussin, jonka taisin lähettää partioleirievääksi.

Joskin toisaalta... Ei kirjepinojen ero pelkästään sillä selity. Mun kirjeiden ollessa 11 sivun mittaisia öisiä tajunnanvirtoja, lukee tuon ainokaisen löytyneen mr Piin tikkukirjaimilla kirjoitetun kirjeen lopussa "PS EI MENNYT KUIN 9 PÄIVÄÄ KUN KIRJOITIN TÄTÄ KIRJETTÄ..."

Juups. Omista runoiluistani lainaan vaikka tätä: "Meidän rakkaus on kuin satua! Ei mikään rinsessasatu, vaan Hannu ja Kerttu. Ja minä paistan sut, kun oot tarpeeksi suuri!"

Jaahas. Syvällistä sekin.


Eikä laatikon pohjia vieläkään näy. Koskahan nämä kamat on lopulta paikoillaan?