Vinkkejä granaattiomenalle?

Söin hienossa ravintolassa salaatin, jossa kohtasin ensimmäistä kertaa granaattiomenan siemeniä. Ihastuttivat kovasti.

Jokin aika sitten sain ensimmäisen oman granaattiomenani ja pienen hämmentyneen pyörittelyn jälkeen siitä syntyi hyvin simppeli omena-juustosalaatti. Oi, kun hyvää!

Sitä jäin miettimään, että olikohan niissä ravintolassa syömissäni siemenissä samanlaisia kovia murusia, kuin näissä? Vai oliko omassa omenassani jotain vikaa? Onko hedelmä teille tuttu ja osaatteko vinkata, kuinka tulla sen kanssa parhaiten juttuun?

Iso maha

Äiti mitä tuolta tulee?
Ai mistä, miten niin?
No tuolta mahasta, kun se on niin iso.

Ja sitten juteltiin, että jospa sieltä sitten kesällä tuleekin se vauva, mistä vähän onkin jo vihjailtu.

Miksi vasta kesällä?   

Onhan se jo aika iso, kieltämättä. (Samoin, kuin tänään ostettu uusi telkkari! Siis verrattuna edelliseen ainakin. Ja ostettiin myös tiskikone. Se puolestaan on verrattuna edelliseen hil-jai-nen.)

En vielä päättänyt, kerronko kylmästä vihoittelevan polvivammani syntysyyksi sen, kun poljin kiukuspäissäni jalkaa lattiaan. En taida kertoa. Mutta lämmitin piti tänä aamuna neuloa pakkaskolotuksia varten.

Kotiinpaluu ja nuupahduksia

Nyt ollaan palattu joulureissusta. Jos tuntui tunti joulukirkossa lasten kanssa paljon enemmältä, täytyy kyllä myöntää kolmen yön reissun tuntuneen aika moninkertaisesti kolmea yötä pidemmältä. Toki hektisyys lisää tuntumaa: nähtiin paljon ihmisiä, yövyttiin ja kyläiltiin useassa paikassa ja vastaanotettiin vieraita. Mehut on imetty aika tehokkaasti jokaisesta perheenjäsenestä, mutta eniten sängynpohjalle kaipaan minä. Muiden väsähdys on ilmennyt vain itkuina ja känkkäränkkäilynä.

Pieni serkku oppi Mummolassa kävelemään. Meidän Pikkiriikkisen identiteetille se oli selvä kolaus. "Ei osaa serkku kävellä! MINÄ osaan!" Ja illalla vielä viimeisinä itkuina nyyhki, että "osaanko minä kävellä? Osaako veli kävellä? Osaako isä kävellä?" Miltähän tulevan kesän identiteettikriisi näyttää? Vaikka lapsille ei olla vielä suoraan pikkusisaruksesta puhuttu, aavistelen isomman innostuvan asiasta pientä enemmän...

Mutta sitä vaan mietin, että onko tämä oma väsy enää normaalia. Kuvittelin sen helpottavan ensimmäisen kolmanneksen jälkeen. Kuusi on nuupahtanut neulasineen olohuoneen lattialle. Menen tekemään saman.

Aatonaaton tunnelmaa

Meinasin säästää kehut loppuun, mutta aloitetaan nyt niillä, kun muuten saa tekstiä jäsentymään.

Eli aion kehua Mr Piitä, joka eilen mun maatessa flunssani kainalossa sohvalla hoiti nurisematta ja syyllistämättä joulusiivot ja lapset. (Syyllistyin toki, mutta vain omien syyttelyideni takia.) Ja tänäaamuna päästi vielä eilisen takia suunnitelmansa sössineen toipilaan kaupoille karkuun. Kiitos! Toin tuliaisiksi siivouskiitoskukan. Kuulemma keilapallon (=lahja, joka on ostettu toiselle itseä ajatellen). Olkoon vaikka keilapallo, mutta olen kiitollinen ja osaan arvostaa. Tiedän, että monessa perheessä jouluhommat on äidin hommia.

Tänään oon siis ollut tolpillani. Saatiin illaksi ohikulkumatkailijoita katkaisemaan "tuleeko joulupukki huomenna" -höpötyksen. Mukavaa!

Ankarasti neulasia varistava kuusi on koristeltu ja yhdestä kuvasta saatat bongata joulusaunanraikkaita tyyppejä. Aatonaaton tunnelma on kohdillaan. Eli ei muuta kuin ihania ja rauhallisia joulupäiviä teille ja meille!

Ei tämä talo nyt järjesty.

Minä en oikein tässä joulusiivohommassa pääse puusta pitkälle. Vaikka puusta puheen ollen lapset kävivät aamulla isän kanssa hakemassa torilta perinteisesti kuusen. Pienempi on alkanut tiedostaa itseään jotenkin uudella tavalla ja vanhoista jutuista puhuttaessa haluaa aina varmistaa, että "ojinko minä tiejjä?" Ja tietenkin, mikäli ei ole ollut, harmittaa kauheasti. Tällä kertaa hänkin sitten oli mukana.

Sinä aikana sainkin ihan kivasti siivoiltua, järjesteltyä tavaroita. Välillä istuskelin, sitten taas jatkoin.

Nyt, kun ipanaiset ovat taas paikalla, järjestän kaksi tavaraa, siivoan heidän sotkujaan ja kiellän sotkemasta ja hermostun. Ja syötiin. Huoh. Eli keittiö on taas sotkussa. Niin turhauttavaa.

Saisinpa koko perheen jonnekin viideksi tunniksi. Voisi tulla vaikka valmista?! Mutta kun ei räkäisiä oikein voi Touhutaloon tai uimahalliinkaan passittaa...

Lisäksi oma joulujuomani näyttää tältä:
 

ei ole glögiä. On Panadol Hottia.

Erikoinen joulukukka

Orkidea kukkii jo kolmatta kertaa. Enkä ole edes viherpeukalo.Pitkän kahlailun lopputuloksena löysin jopa viimevuotiset todisteet kukinnasta.

Toisesta orkideasta katkesi kesällä varsi puolivälistä ja se on alkanut tehdä lehtiä kummallisiin kohtiin: pitkin jäljelle jäänyttä vartta. Nuppuja sen sijaan ei näy, vaikka se hyvävointinen muutoin onkin. Mielenkiinnolla odotan, mitä siitä isona tulee.

Aamusta heräsin ensimmäiseen lomapäivään virkeänä. Kirjoitin listaa hommista, joita haluaisin ehtiä ennen joulua tehdä. Aloitinkin reippaasti. Valitettavasti aloin sellaisista, joiden lopputulos suljetaan ovien taakse piiloon: lastenvaatekaapit ja pyykkihuolto. Ja sitten painuikin aurinko naapuritalojen taakse ja oma akku tyhjeni samalla hetkellä. Käyn selvästi aurinkoenergialla, eikä mulla oikein näytä olevan mitään välineitä sen varastointiin. No, palataan asiaan huomenna.

Kevyt olo

Jos vanhan tukan heivaaminen keventää tunnetta hartioilla, niin keventää kyllä sekin, että joulujuhla on nyt kunnialla hoidettu. Huomenna töissä herkutellaan ja hömpötellään, perjantaita varten riittää, että vähän avaa muutamaksi tunniksi toista silmää ja tulee takaisin kotiin. Huoh. Ihanaa.

Jugurttihinku

Nyt kun eilen töräytin ilmoille tuon paljastuksen, (tai oikeastaan vihjaukseksi se vain taisi jäädä,) niin jutunaiheita blogiinkin yhtäkkiä löytyykin enemmän. Sen sijaan, että toitottaisin olevani väsynyt, voin nyt alkaa toitottaa, että odotan taas tänään niin uuvuttavan ahkerasti vauvaa. Kesäkuuvauvaa tarkalleen ottaen.

Ja sitten voin alkaa kertoa täälläkin kaikista kummallisista raskausjutuista. Esimerkiksi siitä, että saatan syödä puoli litraa maustamatonta jugurttia kerralla.

Nytkin, kun katson tuota kuvaa, tekisi mieli hakea lisää. (Hunajalla ja kuivatuilla mansikoilla maustettua tällä kertaa.)

Onko siellä vertaisodottajia? Toivottavasti. Tiedän ainakin muutaman hinkujan, ja niin hyvältä, kuin oma onni tuntuukin, tuntuu toisten epäonni sillä saralla ikävältä. Jos livenä kohdattaisiin, kertoisin ne vastoinkäymiset, joita omalle kohdalle on sattunut, ja kuinka paljon pienemmiksi ne ovat lopulta ajan saatossa kutistuneet, kun ikävien käänteiden tilalle on tullut iloisia käänteitä. Tällä kertaa kaikki on sujunut ihmeellisesti nappiin. Alusta alkaen on tuntunut vahvasti siltä, että tämä ei ole sattumaa, vaan tarkoitettu juttu.

Joulun odotusta ja synttäripäivä

 

Kummallisesti heti bloggerin tyhjän sivun avattuani mieleen hiipii pelkkää valivalia, vaikka miten päätin, että tänään kirjoitan vain positiivisia asioita joulun odotuksesta. Näköjään tämä on kuitenkin sen verran päiväkirja, että syvimmät tunnot (eli tämän hetken stressi ja väsy) hyökkäävät ulos heti kirjoituskentän nähdessään. No, kertoo siitä, että tämä paikka toimii mulle juuri tarkoituksensamukaisena terapiana. Niin kuin kaksi vuotta sitten suunnittelinkin.

Eli tänään on siis Päikkäreiden kaksivuotissynttärit! Mahtavaa! Vaikka kirjoitustahti on syksyn aikana ollut laiska ja nuriseva, on Päikkärit edelleen mun lempipaikkani netissä. Turvapaikka ja terapiahuone. Kiitos, että ootte olleet olleet seuranani laiskuudesta ja nurinastakin huolimatta.

Synttäreiden kunniaksi siis päätin kirjoittaa iloisia asioita. Joululoma lähestyy. Se on iloista, ja vaikka perjantaihin on vielä monen uuvuttavan jutun pituinen matka, se silti siellä jo häämöttää. Päiväkotiin kirjoitettiin kortteja. Poikanen yritti kirjoittaa S, A, ja N. Tuli "NAM", yritin kaikin voimin piilotella tyrskähtelyäni, kun Poika on ollut vähän herkästi tulistuva viime aikoina (toivottavasti vain lomanodotusväsystä johtuen...) mutta onnekseni hän piti juttua yhtä hauskana, kuin minäkin. Sanni saa nyt kortin, jossa nimen alla lukee "nam",  aika söpöä, eikö? Kortit kannettiin jo joulukuunkuraisten Kuomien viereen aamua odottamaan.

Mr Pii tuossa hetki sitten kenaili reteenä pöydänreunaan ja kysyi, että "mikä siinä piparitalon tekemisessä muka on niin vaikeaa?" Luettelin sitten vaikeimmat kohdat ja lupasin tehdä blogipostauksen tuolla aloituslauseellaan ja valmiin tuotoksen kuvalla. Kaksi virhettä se on jo tehnyt: sulatti taikinan mikrossa löllöksi ja otti lapset mukaan hommiin. Aijjai, amatöörimaista. Lisäksi lapset kuljettaa mulle ihan piparin leipomiseen liittymättömiä välineitä, ja kyselee, voiko niitä laittaa uuniin.. Odotan lopputulosta kauh-- mielenkiinnolla.

Blogisynttärit vaativat aina jotain erityistä postaukseen. Vaikka arvontaa tai muuta mukavaa en ole saanut aikaiseksi järjestää, niin yritän kehitellä jotain spesiaalia. Ja kun kerran (joulun)odotusjuttuja lupasin kertoa, ja vielä positiivisia sellaisia, niin voisin tietysti kertoa syyn blogipostausten viimeaikaiseen vähäisyyteenkin. Vai paljastaako joku jo arvanneensa?

Naps!

Kävelin "myös ilman ajanvarausta" -kampaamon ohi. Hidastelin vähän ihan vain kurkkiakseni hintoja, ja kampaaja tuli paikalle. Totesin hötkyillen, että eiköhän pistetä tukka poikki.

Huh. Kylläpä helpottaa! Tuntuu, ettei ulkomuoto muuttunut suuresti, vaikkei tukka ookaan koskaan ollut kai näin lyhyt. Mutta olotila keveni monella kilolla. Monella niskatakulla ja tukanharjauskiukulla. Näillä hiuksilla posotetaan kaamoksen yli. Helpottaa.

Lojuisin vaan

Minä oon niin väsähtänyt, etten jaksa kirjoittaa tai tehdä muutenkaan mitään.
Ja sitten, kun en tee tai kirjoita mitään, se ahdistaa. Se, ettei täällä ole hetkeen taas julkaistu mitään. Se, etten tänäänkään saanut imuroitua. Se, että joulukorttien kirjoitus (ja loppuun askartelu) venyy ja vanuu, eikä joululahjoista oo läheskään kaikkia hankittu. Ja ennen kaikkea stressaa se, että vuoden ahdistavimmat deadlinet (eli joulujuhla ja arvioinnit) lähestyy.

Tänään taas joulumieli hukkuu näiden muiden tuntemusten jalkoihin, vaikkakin viime viikonloppuna elin pelkästään siinä. Siis siinä joulutunnelmassa. Ihana serkkutyttöperheiden pikkujoulu tunnelmallisessa Wanhassa Talossa pimeyden keskellä. Koska tästä tämänhetkisestä lojumishaaveesta on vaikea ottaa kuvaa, laitan pari kuvaa sieltä pikkujoulusta:

Jos tuohon pienimpään nyt tarttui se isoveljen silmätulehdus, niin kannattaiskohan mun lääppiä se omaan silmääni? Vai kehtaako silmätulehduksen takia ottaa sairaslomaa? Kivasti toimintakyky säilyisi ja saisi tehtyä joulusiivoja. Ja jollei, niin saisi ainakin lojua, sekin maistuisi.

No, viiiitsivitsi.

Pikkuinen tonttu

Iltapäivällä vielä luulin, että päivän parhaat fiilikset ois tulleet kahden vastarannankiisken riemullisesta ilakoinnista, kun lopulta oppivat neulomaan suljettua joustinneuletta. Oli hienoo! Huippuhetkiä opena.

Mut jo vain oli hienompaa illalla lapsen joulujuhlassa.

Tiesin, että niillä oli tonttutanssi, sitä on hiljaa laulettu iltaisin sängyssäkin. Mikä on jo ollut sellaisenaankin vähän yllättävää. Tämä lapsi kun ei laula, eikä varsinkaan kenenkään kanssa tai nähden. Eikä ainakaan tanssi samalla. Arvelin, että noinkohan suostuu edes istumaan ryhmänsä kanssa joulujuhlassa. Nynnyyntyessään on aika kovapäinen. Mutta sinne se jäi penkkirivin jatkoksi. Ja sitten, kun tuli niiden vuoro, se kipusi ensimmäisenä lavalle. Hinautui seinää vasten. Arvelinkin sen liimautuvan siihen. Otin pari kuvaa ja se huomasi mut ja vilkutti innoissaan.

No, sitten alkoi laulu. Ja johan kajahti. Lähinnä meidän lapsen suusta. Yli muiden, kirkkaasti ja LUJAA, hirveän lujaa. Just silleen TÄYSILLÄ, kuin Hauskoissa kotivideoissa joku yksittäinen elvis, muista erottuen. Tansseineen kaikkineen. Häkellyin ja yllätyin niin, että sain hallitsemattoman nauruhepulin (tai itkuhepulin), enkä nähnyt ja kuullut koko esityksestä mitään. Onneksi lauloivat toisenkin säkeistön, vaikka en mä siitäkään vielä mitään selvää saanut. Muuta kuin että veti tosiaan täysillä.

Voi ei, miten liikuttava ja ihana. Ja olin siis sittenkin se nolo silmämeikkinsä sotkenut äiti, jollainen en TODELLAKAAN odottanut olevani. Huoh. Oli onnellista väkeä kotona. Kaikki niin ylpeitä, eikä vähiten lapsi itse. Meni nukkumaan tonttulakki päässä.

Rankkuri

Sisko sanoi joskus pikkuisena, että oon "kaamea rankkuri", kun usein komensin ja vaadin supersisukkaasti jotain, minkä "tiesin oikeaksi". Toinen sisko tuli aina väliin sanomaan, että anna olla jo.

Viimepäivinä päähän on jäänyt kummittelemaan pari eri ihmisten suusta kuultua kommenttia: "suthan on ihan luotu äidiksi" ja "ootko sä vähän sellainen kontrollifriikki?" Tällä hetkellä olot on olleet jälkimmäisen kommentin tunnelmissa ja ensimmäinen on sen valossa tuntunut ihan vain kipeältä vitsiltä. Enkä siis halua kontrolloida mitään konkreettista, kuten järjestystä tai siisteyttä, mutta oman käytökseni ja tunnemaailman lisäksi oon huomannut turhautuvani aivan hirveästi, kun en saa kontrolloitua lapsia. Ja totta kai järjellä tiedän, ettei mun kuulukaan niitä kontrolloida, vaan ohjata ja kasvattaa. Mieluiten vielä mahdollisimman lempeästi.

Kirjoitin äsken paljon pidemmästi, selitellen ja kuvaillen, mutta jätän nyt kuitenkin tähän. Siihen tiivistettyyn pointtiin, että kontrollifriikkiys ei saisi heijastua lapsiin. Kuitenkin todeten saman, kuin siinä pidemmässäkin tekstissä, että saan sen piirteen (toivottavasti) kuihtumaan pois vain sillä, että sanon sen ääneen ja pyörittelen päässäni sen tyhjäksi. On itseäkin rasittavaa olla vaativa rankkuri, saati sitten tuota jälkikasvua (ja sitä pikkusiskoa myös). Ikävää rankkuroida itseään ja toisia.

(En nyt tiedä, miten tämä kuva on liittyvinään aiheeseen. Ehkä kaipasin palasen siitä epärankkurimaisesta omakuvasta.)