Imuroin. Painava imurin varsi irtosi ja jysähti mun isovarpaan päälle. Ou.
Vaikka ensialkuun piti purra hammasta ja olla dramaattinen, siirryin nopeasti perinteiseen tapaani reagoida kipuun: hihittelyyn. Liekö mussa jotain masokistin vikaa, mutta inhimillisen kokoinen (no okei, pieni) kipu on jotenkin helppo tunne. Tiedän, että sattuu. Jee. Tunnistin. Ja mulla on siihen tuntemukseen hyvä syy ja oikeus. Kun nuo mielen kivut on vähän hankalampia tunnistaa ja perustella.
Hihi, vieläkin jyskyttää. Hehee, auu, hihi.
Vaikkei mulla olekaan kokemusta itsensä tarkoituksellisesta satuttamisesta, ymmärrän tämän älynväläykseni valossa jotenkin niitä syitä, jotka sellaisiin tekoihin saattavat johtaa.
(Itsensä satuttaminen ei oo kevyt juttu, vaikka tällä kertaa se päätyikin kevyen ajatuksen sivulauseeksi.)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti