21.5.2018

Solmittu panta pötkelöpäälle




Vinksahtanut otos, mutta siinä näkyy oleellinen kohta jostain mulle harvinaisesta: Siinä on nimittäin niskan kautta kulkeva huivi. Mulla on oudon muotoinen pötkelö pää, jossa ei tahdo pysyä tällaiset solmitut huivit mitenkään. Tykkään kuitenkin pannoista ja ruseteista, ja etenkin tämän otsatukan kanssa ne sopivat mun mielestä kivasti.

Yhtenä yönä sain loistoidean juuri ennen nukahtamista. Outoa oli se, että tämä vielä aamullakin tuntui toimivalta ja iisiltä keksinnöltä. Eli ei muuta kuin hommiin, ja hetkessä oli valmis tämä toimivin kokeilemani huivipanta ikinä! Jatkoon, ja lisää värejä ja eri kokoisia rusetteja pantarunkoon vaihdettaviksi! Oh, tämä varmastikin vähintään mullistaa maailmani.



(Ohje: leikkaa kaksi samanlaista pötköä. Katkaise toisesta päät niin, että pitkä pala jää päänympäryksesi mittaiseksi. Kankaasta riippuen huolittele tarvittaessa katkaistut reunat. Kiinnitä palat toisiinsa ja ompele reunat ympäriinsä. Käännä. Pujota pantaan. Solmi.)



20.5.2018

Kiusallinen (?) black out ja muita ostosreissumietteitä



Eilinen oli monilta osin tahmean tukala. Melkein panikoin. Lähdettiin Isoon Kauppaan, esikoinen sai ensimmäisen oman puhelimensa. Painokas ja tärkeä päivä siis. Itse yritin etsiä terassille haluamiani asioita. En meinaa kestää keskeneräisyyttä ja ajatusta siitä, miten paljon aikaa ja rahaa se hahmottelemani täydellinen lopputulos vaatisi. Harmittaa, etten malta tyytyä pyyhyn pivossa tässä kohtaa.

Olin koko päivän kireä ja levoton. Ärsyyntynyt ja itseäni kuulosteleva ja arvosteleva. Hepuloiva. Siellä Isossa Kaupassa oli polttariporukka. Kysyivät multa ihanan iloisesti avioliittoneuvoja. Päähän jysähti samalla sekunnilla kireän Heidi Piin ajatus, että olen ihan paska avioliitossa, ei mulla oo mitään toimivia neuvoja. Niinpä suusta ei tullut sanaakaan. Oikeasti. Jäädyin. En edes lämpimikseni osannut löpistä, enkä muistanut yhtäkään ikinä kuulemaani itsestäänselvyyttä. En edes miettinyt avioliittoneuvoja, vaan vain sitä, että eikö suustani todellakaan pulppua mitään. Tuijotin hätääntyneenä polttariporukan läpi vältellen huomaamasta, tajusivatko ne, että mulla todellakin leikkasi ajatuksenkulku kiinni. Sairaan kiusallista, ja näin vahvana jokseenkin vieras reaktio itselleni.

No, muutama sana etsiytyi lopulta suuhuni, mutten kiireissäni kyennyt yhtään arvioimaan niitä ulos tullessaan. En edelleenkään tiedä, olisiko ollut parempi olla nolona hiljaa, kuin sanoa ne lauseet, joita sillä hetkellä sanoin.

Tiedän, että pikkujuttuhan tuollainen on maailman mittakaavassa. Mutta kun niissä pitkästä aikaa pilkahtaneissa ahdistuksissani siinä muutenkin velloin, niin ehdin siirtää tuonkertaisen reaktioni kaikkiin tuleviin esilläolemistilanteisiin aina vanhempainiltoihin asti. Ehdin arvioida, ettei musta oo enää ikinä mihinkään. Hienosti ja järjenmukaisesti näköjään kulminoitui homma.

Kaikeksi onnekseni saan kuitenkin taas huomata, että nolojen tunteiden ja tilanteiden kertominen palauttaa jälleen kerran mittasuhteet. Nyt tuo tuntuu jo huvittavalta perusblackoutilta, jollaisia luullakseni voi sattua kenelle vaan. Vähän stressaantuneelle ja väsyneelle äiti-ihmiselle nyt varsinkin. Eikö niin? Ja jos vielä julkaisen sen blogissa, niin saatan saada jopa vertaistukea. Kenelle muulle tapaa toisinaan käydä noin...?

Kiva, että sain uuvuttavien terassipakkomielteiden sekaan edes hitusen mielenrauhaa, kun nyt kirjoittamalla onnistuin armahtamaan itseni ulos tuosta pikkujäätymisestä ja siitä syntyneestä överöinnistä. Silti tänään houkuttaisi lähteä tutustumaan katos- ja tulisijavalikoimaan. Hepuleidenkin uhalla. (Ison mittakaavan ahdistus on muuten oikeasti pysynyt poissa heinäkuusta asti. Näitä pieniä tulee ja menee. Näiden kanssa selviää ja nämä voi kääntää vähän vitseiksikin.)

Mutta asiasta seuraavaan: Nyt on siis perheen puhelinlukumäärä noussut kolmeen ja sikäli uusi aikakausi alkanut. On olemassa puhelin, jossa minun numeroni on tallennettu nimellä "Äiti". Ohoh. Tytöt saivat puolestaan leikkihamsterit. Oon itsekin ihan rakastunut niihin ja ennen kaikkea siihen, millaista kikatusta ne saavat tyttäreni pitämään.





18.5.2018

Kuumetta ja siivouspäivää



Pienin on kuumeessa, joten mulle tuli yllättävä "vapaapäivä". Töissä on kevättä ajatellen kaikki hyvällä mallilla, eikä kotiin jääminen aiheuttanut paniikkia. Nakuttelin jopa eilen iltapäivällä alustavat arvioinnit wilmaan. Nyt voin huoletta löllötellä deadlineen asti, ja viime tipassa pyöräyttää kaikki nurin - ja koota lopulta samaksi, minkä olin ensin tehnyt. Luulen, tai ainakin toivon, että vuosien saatossa itsevarmuus ja ammattitaito kasvavat ja voi jättää tuon turhan pyöräyttämisvaiheen välistä.

Potilaspäivän käytin siis arviointien sijaan siivoamiseen. Terassipuuhien, helteen ja pitkien työpäivien takia sisällä oli huolettoman ja hiekoitetun näköistä. Iltapäivällä väki ihmetteli, että miten voi näyttää niin uudelta kaikki. Se on se taika, kun siivoaa riittävän harvoin.


Poika sai syksyllä parvisängyn. Suunniteltiin siitä sen verran korkea, että alapuolta voi järkevästi hyödyntää. Pöytää en sinne kuitenkaan halunnut, koska onhan siellä nyt aavistuksen pimeää kuitenkin esimerkiksi läksyjen tekoon. Joskus siellä oli lukumaja, mutta nyt sängyn alla on monta kuukautta ollut legokaupunki. Pyydän välillä keräämään kaikki irtopalat, ja sitten kaupungin voi huoletta imuroida. Tosin parempi jättää lapselle kertomatta, että kahdesti kuului hiekanrapinaa kovempi kolina imurista tällä kertaa.

Vähän jäi vielä hommat kesken, mutta harjoittelen muutenkin asennetta, että puoliksi tehty on jo sekin pyy pivossa. (Höhöh, tulipas hieno uudissananlasku.) Nyt aion laittaa jalkakylvyn ja moodautua viikonloppuun.



16.5.2018

Teenkö muka töitä?



Vastasin kesken oppitunnin puhelimeen. Puhelinmyyjä.

-En pysty nyt puhumaan, oon töissä, heippa!

-Ai häh? Onko siis opettaminen työtä? ihmetteli hämmästynyt oppilas. Ja selvennettäköön, että ihan välkky sellainen vieläpä.

Työtä tosiaan. Melkomoista. Eilen tunsin olevani tässä työssä maailman paskin. Mokasin kaiken, netti ei toiminut, pää ei toiminut, tuntisuunnitelma ei toiminut. Möläytin väärän asian väärässä kohtaa. Uurastin iltamyöhään kikyä tai vesoa tai mitä lie ilmaista työtä, jota työsopimukseni ei oikeasti edes edellytä. Siinäkään kohtaa ei tunne itseään erityisen fiksuksi.

Tänään oli toisenmoista. Onnistuin, innostuin ja innostin. Ja sain hyvää palautetta edellisistä. Löysin yhteistä säveltä ja jaksoin eriyttää, laastaroida, valmistella ja ohjata riitapukareita hienoihin sovintoihin. Ja nauraa sopimattoman paljon oppilaan kysymykselle, että onko opettaminen muka työtä. On se, ja tänään vieläpä aika hauskaa sellaista. Saati että sitten kolmen viikon päästä!


Kotimatkalla oman koululaiseni kanssa. Oikealla näkyy uuden koulun työmaa, jota jotenkin toiveikkaana pidän osana tulevaisuuden haaveitani.

12.5.2018

Hellepäiviä ja juomalasiparkki




 


Ollaan eletty koko viikko ulkona. Ihana kesä on yllättänyt! Mittari on kivunnut jo monena päivänä pitkälle yli kahteenkymmeneen ja ihoa kuumottaa iltaisin.

Pihalle meitä on vetänyt terassintekopuuhat. Itse olen ollut useammin vain tuijottelevana ja kantaa ottavana osapuolena miehen tehdessä kovimmat hommat. Tänään pesin takapihan puuha-aamupäivässä mattoja ja paistoin vohluja.


Sisällä leviää sotkut ja hiekka, kun käydään vain kääntymässä, sotkemassa ja evästä hakemassa. Olen yrittänyt ratkaista paria "kesäongelmaa". Ensimmäinen ratkaisu oli taas sopivien puutarhakenkien hankkiminen kaikille. Nyt on kaikille sellaiset helposti jalkaan pökättävät ja riisuttavat kengät (paitsi mulle. Yllä olevassa kuvassa oon miehen lainacrocseissa...), jottei kenellekään tule kiusausta kipaista nopeasti hiekkalaatikkokengissä keittiöön asti. Muka.

Toinen ratkaisu oli Keskisiskon kanssa askarreltu juomalasiparkki. Helteiden tultua pöytien reunat tursuavat laseja, joista juojan on ollut aikomus juoda hetken kuluttua uudelleen. Syystä tai toisesta sitä omaa lasia ei sitten kuitenkaan ole enää löydetty ja tilalle on otettu uusi. Nyt on jääkaapin vieressä lasiparkki, johon voi oman kuvan päälle laittaa vesilasin odottamaan seuraavaa janoa.



Illaksi on luvassa varmaankin monen perheen kohtaama kriisi: Suomi-Kanada -kiekkoa vai Euroviisut. Olen itse varannut telkkarin jälkimmäistä varten... Kuvitelmissani mulla olisi ollut myös katseluseuraa, mutta sitä taitaa olla turha toivoa oman talon väestä ainakaan.



10.5.2018

Pätkä pirteää leffaa



En (onneksi?) tiedä, miltä tuntuu nähdä elämä filminauhana. Mutta eilen jotenkin tiivistyi vuosi elokuvalliseen hetkeen, jolla oli erikoinen lataus.

Vuosi sitten sekoilin pohtiessa tulevaa. Rimpuilin ahdistuksessa, raivossa ja pelossa. Ajoin ympäri maakuntaa yrittäen rauhoittua ja selvittää päätäni. Tuli vaivihkaa tutuksi oma kaupunki (jota aikaisemmin olin alkanut vierastaa) ja tutuksi kävi myös reitti Seinäjoelle, jonne pakenin kiukkua. Kaipasin viiltävän kipeästi lapsuuden kotiseudulle. Nyt keväällä nuo ajatukset on palanneet paljon mieleen tarkasteltaviksi.

Eilen porhalsin kiireellä postiin. Siitä alkoi se elokuvallinen kohtaus. Värimaailma ja tunnelma oli ihan Amelie. Olin reipas ja ripeä. Hymyilin huulipunattuna. Kainalooni olisi hyvin sopinut puutarhatonttu tai patonki ja taustalle kepeästi helisevä musiikki. Postin jonossa leveästi hymyili ja nimellä mua moikkasi naapuriluokan suloinen oppilas. Jonossa seissyt, taloamme viime keväänä myynyt kiinteistönvälittäjä moikkasi myös hymyillen. Kasvoiltaan tutuksi tullut postivirkailija huikkasi iloisesti mulle ja hoiti asiani sekunnissa jonon ohi. Otin kaikkien hymyt mukaani ja lähdin ulos. Naputtelin viestin töihin liittyen ja koin pelastaneeni yhden pikkuisen viikonlopun. Vastaan tuli entinen oppilas ja työkaveri. Toivotettiin iloisin hymyin toisillemme helteistä pitkää viikonloppua. Vielä yksi juttutuokio ehti tulla ennen pääsyäni autolle: "Hyvä, kun ette muuttaneet, älkää muuttakokaan."

Lähdin ajelemaan lankakerhoon. Terapia-ajeluista tuttu tie laittoi miettimään: vuosi sitten huusin ulos raivoa, nyt puhkuin intoa ja ideoita. Soitin iloisuuttani kotiin. Halusin taas yllyttää, että herätetään henkiin paikallinen lippukunta. Sen nimikin tuntuisi mulle niin omalta. Tunnen, että olen osa tätä kaupunkia. Tunnen, että mulla on paikka. Tunnen, että kaikki on nyt juuri ihan oikein. Ja tähän on kuoppaisestakin tiestä huolimatta tultu ihan oikeaa kautta. Vähän itketti sellaistenkin tunteminen siinä lakeuksien läpi ajaessa.

Viime keväänä suunniteltiin muuttoa. Tänä keväänä suunnitellaan terassia.



5.5.2018

Dromatiikkaa viikonloppuun




Tässä on meneillään isosiskon mielestä "dromaattinen" esitys. Papukaijavaiheessa olevan pienemmänkin siskon mielestä esitys on "remonttinen". En ihan tiedä, mitä he hakevat, eikä itse esityskään ihan anna suoraa vastausta siihen, tavoittelevatko romanttista vai dramaattista vaikutelmaa. Asuissa on bikiniä ja hörhelöä ja äänensävyssä satuprinsessaa, mutta leikin lomasta kuuluu "Oo sä kiekko, niin mä oon maila!" ja "Oo nyt nyrkki, niin mä oon säkki!" Eli ehkä se on juurikin dromaattista.

Kaikesta tuosta hilpeästä höpötyksestä huolimatta kodin äänimaailma meinaa käydä mun väsyneille hermoille. Tarvitsisin irtioton. Vielä pitäisi jaksaa kuukausi töissä, ja tankkaamatta en sitä matkaa kyllä selviä.

Taidan tehdä dromaattisen vedon ja lähteä shoppailemaan yksin. Eli tankkaamaan omia ääriviivoja ja sopivaa tarpeettomuutta. Onpa muuten hyvä sana. Draaman romantisointia.