29.5.2017

Vähemmän lihaa?






Valveutunut nykyihminen auttaa maapalloa syömällä aikaisempaa vähemmän lihaa. Mitenköhän paljon esimerkiksi jauhelihan kulutus vähenisi, jos pakkauskokoa pienentäisi vaikkapa 50 grammalla? Veikkaan, että monessa muussakin lapsiperheessä se jauhelihapaketti ostetaan vähintään kerran viikossa, jollei useamminkin.  Ja eikö niin, että oli ruokalaji mikä vaan, niin laitamme siihen aina sen saman 400 grammaa jauhelihaa? 50 gramman puuttumista tuskin huomaisi, paitsi kokonaiskulutuksen määrässä, josta vähenisi pikaisen laskutoimituksen perusteella kahdeksasosa. Se taitaisi olla aika paljon kiloissa... Ei haittaisi ketään, paitsi lihan tuottajia, joten jaa-ah, kai se lihan käytön vähentäminen sitten kuitenkin jää omalle vastuulle. Niin kuin kaikki muutkin ekoteot. Voi, miten tylsää.

Mulla on kuitenkin pari ekoilukonstia lihan suhteen käytössäni. Lempparikeino ja itselle eniten iloa tuottava on tämä:




Kokkaillessa jauheliharuokia laitan ruskistetusta jauhelihasta noin neljäsosan pakkaseen. Eikä kukaan huomaa ruoasta puuttuvan sata grammaa lihaa, ja riittoisuuskin on sama, kun laittaa kasviksia vähän enemmän. Mutta pakkasessa iloisesti odottaa jauhelihamöntti jotain väsynyttä päivää, jolloin saan vaikkapa lasten lempparin, jauheliha-makaronisekoituksen kymmenessä minuutissa pöytään.

Tykkään muutenkin tehdä ja varsinkin syödä kasvispainotteisia ja lihattomiakin ruokia. Mutta erityisesti näissä jauheliharuoissa olen innostunut juuri tämän "400 gramman venyttämisestä riittävämmäksi". Mureketaikinaa olen menestyksekkäästi jatkanut isolla määrällä porkkana-sipulisilppua. Vielä menestyksekkäämpää olisi ollut jatkaa pelkällä porkkanalla, jolloin sipulisihtityypitkään eivät olisi todennäköisesti huomanneet yhtään mitään.

Mitäs niksejä teillä on lihan käytön vähentämiseen? Vai koetteko edes tarpeelliseksi?




28.5.2017

Hengittelemässä lakeuksilla




Mä oon viimeaikoina ottanut omaa aikaa lähtemällä päämäärättömille ajeluille. Oon nauttinut. Tosin oon ulvonutkin vähän, mutta kyllä kai sekin hoitaa.

On tämä heviä hommaa. Pään sisällä risteilee toiveet, haaveet ja pelot. Järki (no, vähän vähemmän se) ja miljoonankirjavat tunteet. Illalla päätä särkee, kun se ei enää muuhun pysty. Rimpuilen varmaan vähän liikaa ollakseni kuitenkin oikeasti ihan ookoossa paikassa ja tilanteessa. Vai mitä?

Ehkä tämän oppitunnin tarkoitus on vain opettaa, että kaikkea en voi itse päättää ja hallita. Ei olisi huono asia opittavaksi, ei lainkaan. Sitä paitsi lakeus on lakeus täälläkin. Henki kulkee aina paremmin, kun on kaikki maailmankaikkeuden ilma ympärillä.




26.5.2017

Sateenkaaren värisiä raitoja...





Ajoittain hyvä fiilis, niin kuin instassa sanoin. Ja ajoittain sellainen, että voisin heittää seinään kaiken eteeni osuvan. Tänäänkin on ahkerasti palloteltu näiden hetkien välillä. Kyllä mä hyvien hetkien lisääntymisestä huolimatta välillä mietin, että mitä ihmeen painolasteja mä vielä voisin yrittää kyydistä heittää pois, että selviäisin tästä arjesta yhtään paremmin. On tää ihan hullun sekavaa nyt. Mua ihan suhteettoman paljon tympii likaiset sormenjäljet ovissa (muita sotkuja nyt luettelematta) ja lasten tarve olla toistensa kimpussa jatkuvasti.

Lähettäkää mut viikoksi lomalle ihan yksin. Laittakaa kampaajalle, ottaisin sateenkaaren värisiä raitoja tukkaan ja teettäisin sokerointeja, kynsiä, ripsiä ja muuta turhamaista. Heittäisin puhelimen vessanpönttöön (postattuani ensin instaan jotain turkoosia ja paahteista). Söisin lounaaksi sokerimunkkeja ja vesimeloonia. Joisin shamppanjaa heti, kun pää antaisi ahdistukselta myöten. Lojuisin vuoroin aallokossa ja uimapatjalla altaassa. Tukka kuivuisi merivedestä ihanalle kiharalle, jos nyt ehtisi edes kuivua. Nukkuisin siestan aikaan päiväunet valkoisen lakanan alla ja soittaisin illan viiletessä huuliharppua kaupungin laidalla. Päässä ei olisi muita murheita, kun olkapäiden kevyesti kärähtänyt iho.

Palaisin kotiin, ottaisin talon pois myynnistä ja antaisin sielulleni luvan rauhoittua ja käskyn tyytyä, toipua ja palautua. Korjaantuisin taas hiljalleen panssarilaivaksi ja oppisin uudelleen olemaan tyyni myrskystä toiseen.

...huoh...


25.5.2017

Sorbettia muovituuteista






Mä aloitan joka päivä jonkin ytimekkään mielipidepostauksen, joka sitten paisuu ja rönsyilee kilometrin mittaiseksi vuodatukseksi. Viilaan sitä suhteettoman kauan siihen nähden, että lopulta pyyhin kaiken pois ja kirjoitan tilalle kiiltokuvablogityylisen sorbettihetkemme.

Tai no okei, tää EI ollut ihan kiiltokuvablogityylinen: kuvat on limaisella sormella hulinan keskellä napattuja huonoja kännykkäräpsyjä ja taustalla näkyy keittiökaaos, jonka keskellä hauskat mansikkasorbettimme söimme. Ei ehtinyt siivoilla ja rajailla kuvakulmia, kun sorbetti olisi sulanut ja öh, no, kun oli ihan sitä tavallista elämää ja hässäkkää siinä.

Mutta sorbetti oli ihanaa. Pakastemansikoita (400 g), kermaviiliä (1,5 dl) ja tomusokeria (2-3 rkl) sileäksi sörsseliksi. Muovituutit on hiekkalaatikkoleluiksi ostettuja (vielä siinä tarkoituksessa käyttämättömiä) ja varsin hauskasti toimivat lusikan kanssa jätskikippoina! Oiskohan tuollaisia olemassa ihan ruokailukäyttöönkin tarkoitettuina?




Mielipidepostauksia sitten joskus tuonnempana, nyt vähän ruumiin ja mielen huoltoa asahin kuvioin. Asahiliikkeistä on tullut mulle jonkinlainen tyyneysrukous. "A-saa-hi", kuten tapaan miehelle silmänraoista huokaista, kun minä jumppaan ja hän esim. kärventää ruokansa uunissa. Hakuna matata. Mitähän tuo asahi muuten tarkoittaa, hmmm? Ahaa, aamuaurinkoa japaniksi, kertoi wikipedia. Ihanaa! Asahi.

24.5.2017

Kesäpyykkiä ja zen-hetkiä



Kuin viimeistä kesäpäivää -teema jatkuu. Oon pessyt urakalla koreihin kertynyttä pyykkiä (kuin viimeistä päivää), koska nytpä kuivuvat pihalla sitä mukaa, kun uusi kone pyörii valmiiksi!

Vaikka edelleen oon henkisesti hutera ja horjuva, on moni päivä ja moni hetki jo hyvä. Ja huonot hetket menevät aikaisempaa nopeammin ohi. Annan niiden olojen tulla, olla ja mennä. Hengittelen pallealla pitkiä henkosia laskien viiteen ja selviän kunnialla seuraavaan hetkeen.

Tulevaisuus sen sijaan ei ole selvinnyt. Viikonloppuna oli sellainen olo, että pian tapahtuu jotain. Että tulee ostaja tai muu seuraava askel. Sellainen toiveikas ja jännittynyt mieli oli. Yhä sitä käännettä odottelen, mutta tunne lähellä olevasta muutoksesta on kaikonnut. En varmaankaan pistäisi pahakseni, jos joku ennustaja mulle kertoisi kohtaloni nyt...





22.5.2017

Kuin viimeistä kesäpäivää










Muhun on iskostunut niin vahvasti Lidlin "Kuin viimeistä kesäpäivää" -mainos ja meemi "Suomen kesä on ihana - tänään se osui perjantaille", että ihan tosissani oon ottanut kiireellä kaiken mahdollisen ilon irti näistä neljästä kesäpäivästä. Luulen koko ajan, että tämä loppuu hetkenä minä hyvänsä.

Oon tehnyt kädet rakoilla pihahommia, loikoillut auringossa, aurinkorasvannut lapsia, juonut päiväkahveja ulkona ja kattanut lounaankin ulos. Käytiin jopa mökillä, jonne koko muu väki alkoi hinkua heti auringon noustua talviunilta.


Nämä kesäpäivät oon viettänyt uudessa NOSHin mekossa ja se onkin nyt tämän postauksen kuvien teema. Voitin instagramin arvonnassa lahjakortin, jolla sain tämän ja i-ha-nan joutsenpaidan.

Tämä mekko ei millään tavalla imartele muodottomuuttani ja kalmankalpeaa talvi-ihoani, mutta tykkään tästä ihan kauheasti. Varsinkin tuosta selkäosan oranssista. Ribbineulos venyy sopivasti, että on rento olla ja tehdä hommia. Tämmöinen mukava arkivaate. Ja valokuvien totuudesta huolimatta itsellä on tunne, että näyttää kivalta. (Epäimartelevimpia kuvia en tietenkään julkaissut.) Sitä paitsi mulle riittää, että peiliin katsoessa näyttää hyvältä. Mä oon juuri niitä, jotka katsoo peiliin hymyillen hyvässä asennossa vatsa sisään vedettynä ja ryhdikkäänä. Ajattelen, että "jes, hyvä, nyt mentiin" ja lyhistän heti peililtä päästyäni ryhdin ja päästän vatsan ulos. Mutta ajattelen koko loppupäivän näyttäväni hyvältä. Kunnes kotiin palattua huomaan totuuden repsottavista vaatteista, hiuksista ja meikeistä, eehhehee. Mutta mitä väliä. Tunnen liian monta sellaista nättiä ihmistä, jotka peilaavat irvistellen, selkää kumartaen ja pullistaen kaikki mahdolliset mahamakkarat ulos, että "apua, enkös näytäkin ihan raskaana olevalta?!" No näytät, kun teet noin. Kaikki näyttäis tuossa asennossa. Voitko olla normaalisti, niin et näytä!

Kumpaan peilailijajoukkoon sinä kuulut?

Pihahommissa otetut kuvat on tällä kertaa napsinut eräs, jolla oli taas jatkuvasti tyyyyylsäääää, kun veli on eskarissa. Lupasin (koska elän kuin viimeistä kesäpäivää), että laitetaan ammeet iltapäivällä ulos ja nautitaan helteestä. Olafin sävelin laulamme tytsyn kanssa "on kesäääääää!!"








20.5.2017

TITTUUU!!!




Vihdoin tuli tämän talon tuttiaika tiensä päähän ihan äkkipäätöksellä. Tai "luonnollisesti" tai "pakon edessä", miten sen nyt haluaa muotoilla.

Tämä vampyyrilapsi on viimekuukaudet tuhonnut järjestelmällisesti tutteja puremalla ne rikki. Alkuviikosta tutteja oli tiettävästi jäljellä kaksi. Kun toinen unohtui mummolaan ja toinen oli hukassa, mentiin yöunille ilman. Kuten sen jälkeen neljänä muunakin iltana ja päiväunina. Vasta nyt ekan kerran huuteli sängystä "Issä tittu, tiittttuuu!!" ja tonki sängyssä kaikki jemmansa turhaan. Eipä siis paljon ole tittua tätä ennen kaivannut. Paitsi aamuöisin, kun uni loppuu kesken puoli kuudelta...

Olinkin jo harmitellut, että jos se on musta kiinni, niin vieroitusta saataisiin odottaa kauan. Ei oo vain huvittanut. Tosin ei kai sanota "vieroitukseksi", jos lopettaa kuin seinään. Ja ehdottomasti oli jo aikakin. Onpa hieno juttu, yksi aikakausi takana.

Vielä vaipat....


Kun rauhoittumiseen ei ole imuttelua tarjolla, piti äidin myöntyä "Anna vauva" -pyyntöihin. Ettei jää pelkkä tittu pyörimään mieleen. Ja nyt jo kuuluukin syvä haukotus ja pelkällä r-äänteellä laulettu unilaulu vauvakasan keskeltä.