18.1.2018

Pikkuvuokaruokaa



Mun joululaatikot tulevat perinteisesti kaupan hyllystä. Vasta tänä vuonna tajusin, että nehän voi silti lämmittää, tuunata ja tarjota näteissä vuoissa. Aikaisemmin olen viritellyt foliovuoille esim. huopapäällisiä jotka eivät tietenkään sitten sovi seuraavaana vuonna ostettuihin eri kokoisiin laatikoihin.

Siispä hankin pienet lasivuoat ajatuksella, että vaikkahan sitten vain jouluisin käyttäisin.

Vaan kävipä niin, että nykyään teenkin näihin söpöihin pieniin vuokiin sekä kermaperunat, että lihaperunalaatikot. Ilman muita muutoksia kokkausrutiineissa jaan neljään vuokaan saman ruokamäärän, jonka muuten laittaisin yhteen vuokaan. Ja se, mikä systeemin etu on verrattuna yhteen isoon vuokaan, on tämä:



Yli jäävä ruoka on valmiiksi pienessä astiassa ja sen voi vaikka pakastaa tuossa vuoassaan. Lisäksi voin varioida yhden vuoallisen omien mieltymysteni mukaan altistamatta toisia pavuille, herneille, kukkakaalille tai muulle vastenmieliselle. Jee, arjen pieniä oivalluksia, niin tyydyttävää!




16.1.2018

Vilukissailujuttuja







"Ihanaa, kun on kunnon talvi", sanovat ihmiset. Mukaan lukien 7-vuotias, jota on puraissut pahemmanlaatuinen rinnekärpänen. Perheemme isä on saanut siis kanssahinkujan, joka haikailee rantalomien sijaan Åreen ja Lappiin laskettelemaan. Ja varmaan kohta Alpeille ja Japaniin. Eilen valloittivat Joupiskan ja vaikka vähän laskettelua (ja talvea muutenkin) pelkään, niin hirveän ylpeä olen lapsistani, jotka rohkeasti ja taitavasti viilettävät rinteitä alas. Ja tietenkin myös miehestä, joka heille näitä elämyksiä silmin nähden onnellisena tarjoaa.

Mutta höh. Mun piti lähteä ensimmäisestä lauseesta ihan muuhun suuntaan, yritetään uudestaan:

"Ihanaa, kun on kunnon talvi", sanovat ihmiset. Tavallaan ymmärrän ja saatan epähuomiossa jopa kompata. Mutta kyllä tämä kylmyys silti on itselleni nautinnon sijaan paremminkin selviytymistaistelu. Kenellekään tuskin on jäänyt epäselväksi olematon kylmänsietokykyni ja huono ääreisverenkiertoni. Haluaisin aina korostaa kaikkia mahdollisia palelupiirteitäni erottuakseni "tavallisista palelijoista" vielä hiukan ääripäisempänä, mutta jospa jättäisin nyt tällä kertaa tähän. Valittamisen sijaan aion kertoa pari mainiota tarkenemisvinkkiä!

Talveni pelastus on ollut nämä höpsöt, pitkävartiset karvavuorisaappaat. Tänään töppöstelin näissä tunnin ulkovalvonnassa, enkä kymmenen asteen viimaisesta pakkasesta huolimatta palellut yhtään! Vaikka toki varustetta oli mielin määrin ihan päästä varpaisiin, niin väitän nyt, että kunhan jalkapohjat ovat lämpimät, ei hyty pääse ytimiin niin äkkiä.


Toinen pelastus on taskulämmittimet, jotka saa aktivoitua lämpimiksi napsauttamalla. Lämpö pysyy pussukoissa melkein tunnin ja keittämällä ne saa palautettua nestemäisiksi odottamaan seuraavaa käyttöä. Ihan supernäppäriä ulkoilun jälkeiseen paleluun, viileisiin yövarpaisiin ja lasten yöllisiä kasvukipuja pehmentämään. Olenpa näillä hautonut rintatulehdustakin pois. Nämä on tulleet koko perheen jokapäiväiseen käyttöön ja siksi määräkin on kasvanut viime talven kolmesta lämmittimestä moninkertaiseksi. Aikanaan käytetyt olivat toisessa Mariskoolissa ja käyttämättömät toisessa. Kipot on nyt jääneet vähän pieniksi... Ja käytetyt pitäisi näköjään taas keittää kuntoon.



Tämmöiset vinkkaukset täältä Vilukissan vinkkinurkasta tällä kertaa. Kyllä täällä tarkenee.




13.1.2018

Akkujen lataamisesta



Tämän hetken haasteista isoin on vapaa-ajanvietto-ongelma. Kuten sanoin, ei joululoma täyttänyt tarkoitustaan akkujen lataamisessa. Arki sujuu, kun illat pitää laiskoina. Siten työpäivän aikana tyhjentyneeseen akkuun ehtii latautua sellaiset 40 % virtaa, millä sitten jaksaa kivasti seuraavaan iltapäivään (päivästä riippuen hyvin tai välttävästi).

Ongelma tulee nyt, kun viikonloppuna haluaisi tehdä muutakin, kuin sohvastella. Energiaa on perjantai-iltapäivänä jäljellä semmoiset 10 % ja kovat odotukset tulevien päivien suhteen. Ja siitäpä sitten heti illan tullen lähdetään niillä virranrippeillä jonnekin, kuten eilen esimerkiksi uimaan. Akku loppui hyvin äkkiä. Matkalla jo, ja kohta uudelleen sen puoli tuntia itkevän ipanan kanssa, jota kaikin keinoin yritin tsempata ilostumaan. Kylmyys kiukutti itseäkin. Koen olevani allerginen palelulle ja tulin vihaiseksi vilusta.

Yön aikana sain ladattua energiaa ehkä siihen samaan kymppiin asti, mutta aamuinen keskustelu perheen kanssa päivän kulusta ja toiveista vähensi virtaa 3 %:iin. Nyt yritän purkaa oloa tänne siinä toivossa, ettei koko päivä menisi sohvailuksi ja murjottamiseksi. Kun keskityn tyhjäämään tänne ärsytyksen, latautuu tilalle edes himpusti jaksamista.

Oliksiko ehdotuksia sellaiseen viikonlopun virrankeruuseen, mikä viisihenkisellä perheellä lisäisi energiaa enemmän, kuin kuluttaisi sitä? Eli mahdollisimman vähän stressiä, sotkua, välineitä ja tarvikkeita, erityisvahtimista vaativaa hässäkkää, matkustamista ja valmistelua. Lapsilla jännitys ja kovat odotukset puhkeaa tyhmäilynä, mikä taas vie omia voimia, eli liian jännä tekeminenkään ei ole näillä voimavaroilla hyvä.

Korviin sattuu eilisten sukellusten jäljiltä. Koko viikon on myös töissä oikea korva rätissyt. Kun joudun korottamaan ääntä tai viheltämään pilliin, jää puoleksi tunniksi rätinä päälle. Oppilaatkin tietävät, että kun kantava ääni vaimenee, niin open korvassa taas rätisee. Silloin en pysty puhumaan. Kerran oon lääkärille maininnut, mutta ei ottanut kantaa muuten kuin testaamalla, että kuulo oli hyvä. Kuulin kaikki piippaukset. Myös ne, joita ei ollut olemassakaan.

Näillä mennään. Arki on tätä nykyä aika hyvää. Vapaa-aika pitäisi vielä toimimaan. (Kirjoittelun kuluessa saatiin vahvistus iltavierailijoille. Se on just hyvä tälle päivälle. Ja kuvituskuva otettu ihan vain tältä istumalta hetki ennen voimauttavan siivouspuhteen alkua. Siisti koti lataa akkuja nopeammin, kuin sotkuinen.)






12.1.2018

Pinnan alla, viileässä sylissä



Joissain elämänvaiheissa näen unia uimahalleista. Hypyistä syvään päähän ja kaikki äänet sulkevista ikuisuuden mittaisista autuaista sukellusmatkoista autioissa altaissa. Niissä unissa joskus loikkaan niin kevyesti hyppykorokkeelta, että lähdenkin leijailemaan hallin katon rajaan. Uiskentelen välillä ilmassa ja nautin kaiken helppoudesta.


Tänään käytiin perheen kanssa uimassa. Huoh. Kamalaa. Stressaavaa ja väsyttävää. Lopuksi piti kuitenkin päästä hyppäämään syvään päähän. En kehdannut mennä sille radalle, jolla unissani sukeltelen ja jolla oli unen oikea valaistus. Valitsin ihan vain tyhjimmän radan. Mutta siitä ja korvakivusta huolimatta oli puhdistavaa hetken verran katsoa maailmaa veden alta ja nauttia äänettomästä, viileästä sylistä.

Muilta osin reissu oli työläs. Huhhuh. Akkuni meni miinukselle jo automatkalla, saati allasosastolla. Ja tämän tosielämän kokemuksen lisäksi myös unissa on viime aikoina ollut niinkin positiivisia aiheita, kuin paskan oksentaminen. En tosin itse sitä tehnyt, vaan olin apuna jollekin (en omalle) lapsoselle, joka kärvisteli valtavan jännityksen tai huolen kourissa. Aina aiheesta puhuttaessa iski yökötys ja kauhu. Kannustin lopulta, että anna tulla vaan, ja sieltä sitten tuli pitkin mattoja ja lattioita. Ikävän näköistä settiä, ripulia ja isoja kuivia kokkareita. Siis oksentamalla. Yäk yäk. Ehdin myötähelpotuksesta (koska tiesin, että tämä auttaa sitä lasta) huolimatta miettiä, että tässäpä on kivasti mulla siivottavaa jälkikäteen.

Työhommia luulen miettiväni ja sitä, millaisena haluaisin työroolini nähdä. Vaikeissa tilanteissa tsemppaajana ja ikäviäkin asioita pelkäämättömänä. Toki omaankin tunnemaailmaan istuu jossain määrin ajatus epämukavien tunteiden ulospäästämisestä. Että se kuitenkin on tarpeen ja helpottaa. Jälkipyykistä huolimatta.

Äh, tätä tekstiä aloittaessa mietin vain viileää, raikasta, mynthonin väristä allasta, jonka ainoa liikahtelu syntyy mun pulahtaessa pinnan alle. Rauhallista unimaailmaa. Ja sitten jääkin suuhun paskakokkareiden maku ja tuntu. Hyvä minä. No, elämää.




10.1.2018

Tukka-aatoksia



Kaipaan vaihtelua. On kaikin puolin olo, että oon uuden, virkistävän vaiheen kynnyksellä. Siksikin kai uusi tukka houkuttelisi. Kesällä värjätty tumma punertava oli virhe, mutta opettavaista oli se, että löysin siitäkin lopulta hyvät puolensa ja sain uusia lempivärejä vaatekaappiin.

Nyt kaipaisin uutta (tai edelleen sitä vanhaa) väriä ja värinvaihdon lisäksi mietin otsatukkaa. Aikanaan tykkäsin siitä, mutta silloin saamieni silmälasien takia kasvatin sen pois. Nyt mietin, että olisiko otsuri liikaa rillien kanssa? Toisaalta mietin myös korvien alle pätkäisyä. Helpottaisi talvitakuissa ja 3 vuotta sitten oli niin onnellinen vastaavasta päätöksestä. Tai sitten ne sateenkaarikarkkihiukset, joista oon myös salaa haaveillut. Hmmm...

Ehdotuksia? Lähialueen ihmisiltä otan vastaan myös kampaajasuosituksia.


Tai sitten vedän jatkossakin vain (koppuraksi kuivahtaneen hamppu)ponnarin takaraivolta silmille tälleen hilpeästi ja virkistäydyn vaihtelulla ihan päivittäin. Höhö.



9.1.2018

Valoisa iltapäivä







Vartin yli yksi istuin kahvihuoneen pöydän ääressä ja kävin epäuskoisena läpi, että missä mun pitäisi olla. En keksinyt mitään unohtunutta oppituntia ja loppuviikonkin tunnit tuli mietittyä jo edellispäivänä. Edelleen häkeltyneenä ja lukujärjestyksen monennen kerran kerrattuani uskalsin puoli kahdelta lähteä kotiin. Kyllä, tämä päivä oli todellakin tässä!

Uudenvuodenlupaukseni siitä, että keskityn tasapainoisemmassa suhteessa kotiin ja töihin, toteutui tänään. Hain lapsen ja tein ruokia ja pyykinpesuhommia siihen kellonlyömään asti, jolla syksyn aikana usein vasta raahauduin kotiin. Ja kyllä se taitaa tuo auringonvalo olla, jonka voimin saan kotona ylipäätään mitään aikaiseksi. En voisi olla onnellisempi, että ollaan menossa kohti kevättä ja valoa. Sen, ja ihanan iltaruskon voimin kestän ajatuksen, että silti se pimeä tuli sieltä ja väsähdytti mut näinkin valoisan ja toimeliaan päivän päätteeksi kuin seinään.




8.1.2018

Tunteita pikselein






Sain "Year in pixels" -vinkin, ja jaan sen nyt teillekin, jollette ole siihen vielä törmänneet:

Ruudukko, jossa on päällekkäin kuukauden 28-31 päivää ja rinnakkain 12 kuukautta. Jokaista päivää kohden väritetään ruutu sopivalla värillä. Värikoodit selityksineen voi tietenkin itse kehitellä. Itse päädyin simppeliin hymynaamaskaalaan, jossa on 5 naamaa superilosta itkuparkuun ja yksi vaihtoehto kiukkupäivälle.


Näytin ruudukon lapsille, ja hekin innostuivat siitä. Erityisen iloisesti yllättynyt olin sen lapsen innostuksesta, jolla on viimeviikkoina ollut vähän vaikeuksia kertoa kuulumisistaan. Tämän ruudukon avulla on ollut helppo kysyä, että minkä värinen päivä oli ja miksi. Koska värittäminen ja värin valitseminen on kivaa, vaikka tunteista kertominen muuten ei olisikaan. Lisäksi on epäsuorasti osannut kertoa peloistaan aamuisilla avauksilla tyyliin "tänään taitaa tulla harmaa päivä", ja sitten voidaan lyhyesti pohtia, että miksi näin, ja voisiko sitä yrittää muuttaa vielä tässä vaiheessa. Eli tässäpä teille kasvatusalan ammattilaisille (eli äidit, isät ja muut) vinkiksi tunteiden käsittelyyn. Siis lasten(kin) tunteiden käsittelyyn, tarkoitin.

Ja täytyy sanoa, että alkaneen vuoden päivät on olleet aika raskaita. Toivon todella, että nämä ikävät tapahtumat voisivat olla niitä tarvittavia käännekohtia päin parempaa, eikä suinpäinsuistumista kaaokseen. Ajoittain tuntuu jälkimmäiseltä, mutta vielä toivon, että vain ylireagoin luulemalla tuollaista.

No, siitäkin huolimatta, että tähänkin päivään mahtui synkän koodivärin hetkiä riittämiin, taidan kuitenkin värittää oman ruutuni iloisen ja toiveikkaan hymynaaman värillä: olen kuitenkin tullut kuulluksi huolessani. Olen jotenkin jopa helpottunut. Olen tehnyt suunnitelmia ja sopimuksia, olen hiihdättänyt keskimmäistä, joka hihkui onnesta kahdenkeskisen ajan takia ja olen ostanut roppakaupalla Lidlistä kädenlämmittimiä. Eli ihan kivoja ja innostavia juttuja. Hyvä hyvä. Niillä posotetaan loppuviikkoon, jonka päivistä toivomme jopa vielä parempia, kuin tämä alkajaisensa oli.